Siirry sisältöön

Nuoren persoonallisuushäiriö huomioitava hoidossa

Persoonallisuushäiriö on sanana monenlaisia mielikuvia herättävä. Ehkä mieleen tulee holtittomasti aseen kanssa riehuva Penélope Cruz Woody Allenin elokuvasta. Joku saattaa ajatella pomoaan tai entistä puolisoaan.

Harvemmin mieleen tulee teini-ikäinen. Psykiatriassa on pitkään ajateltu, ettei alaikäisille saisi diagnosoida persoonallisuushäiriötä. On kenties haluttu olla leimaamatta nuorta, ja toisaalta nuoruusikä on nähty persoonallisuuden kehittymisen kannalta niin muovautuvaisena aikana. Puhumattakaan siitä, miten haastavaa nuoren diagnosointi voi olla.

Näyttää kuitenkin siltä, ettei mahdollisuutta nuoren persoonallisuushäiriöstä pitäisi väistää. Se voi olla virhe nuoren mielenterveyden hoidon kannalta. 

Tämän tietää psykologian tohtori Thea Strandholm. Väitöstutkimuksessaan hän tarkasteli masennuksen ja persoonallisuushäiriöiden yhteyksiä. Tutkimukseen osallistui 13-18-vuotiaita avohoidon potilaita, joilla oli masennusdiagnoosi. Reilua kahtasataa nuorta seurattiin jopa kahdeksan vuoden ajan. Tutkimuksessa hyödynnettiin diagnostisia haastattelumenetelmiä, standardoituja kyselylomakkeita sekä arviointiasteikkoja.

Selvisi, että 67 prosentilla potilaista masennus uusiutui kahdeksan vuoden seuranta-aikana. Reilulla puolella diagnosoitiin mielialahäiriö vähintään neljäsosan verran seuranta-ajasta. Seurantamittauksessa 36 prosentilla tutkittavista oli mielialahäiriö, 48 prosentilla ahdistuneisuushäiriö ja 26 prosentilla persoonallisuushäiriö.

Hoidon ennuste oli selvästi heikompi niillä nuorilla, joilla oli persoonallisuushäiriö. He eivät hyötyneet laajasta hoidosta, kun taas ei-persoonallisuushäiriöiset hyötyivät. Laajaan hoitoon saattoi kuulua esimerkiksi yksilö- ja perhekäyntejä sekä lääkitys.

Hoito kohdennettava oikein

Strandholm kiinnitti jo 2000-luvulla huomiota hoitokäytänteisiin, kun hän työskenteli nuorisopsykiatrian poliklinikalla kliinisenä psykologina.

– Huomasin, että masentuneiden nuorten ryhmä on hyvin heterogeeninen. Oireilu oli hyvin moninaista. Hoitokontaktissa tuntui olevan erilainen logiikka, jos nuorella oli persoonallisuushäiriön piirteitä. On virheellistä laittaa heidät kaikki samaan joukkoon, Strandholm kertoo.

Strandholm halusi lähteä selvittämään, onko perusteltua jättää nuoren persoonallisuushäiriö huomiotta. Nyt hän ymmärtää, ettei ole.

– Hoito voi kohdistua väärin ja pitkittää oireilua, jos persoonallisuushäiriötä ei tunnisteta. Erilaiset hoitotarpeet pitäisi tunnistaa paremmin.

Asia on myös siltä kantilta merkittävä, että erityisesti epävakaasta persoonallisuushäiriöstä kärsivillä on korkea itsemurhakuolleisuus.

Diagnosointi kuuluu psykiatrien toimenkuvaan, mutta Strandholmin mielestä psykologit olisivat myös päteviä arvioimaan persoonallisuushäiriöitä. Psykologeilla on laajin koulutus ihmisen kehityksestä ja mielenterveyden häiriöistä. Erityisesti psykologeilla on osaamista monien kehityksellisten ilmiöiden ymmärtämisestä, kuten myös ihmisen elämänhistorian ja taustatekijöiden vaikutuksista. Sitä kannattaisi hyödyntää.

Strandholmin mielestä psykiatrisen ja psykologisen tiedon vuoropuhelu on tärkeää. Molempia tarvitaan, jotta ihmisiä voitaisiin tarkastella monipuolisesti ja auttaa parhaalla tavalla. Diagnoosit eivät tietenkään ole täysin huono asia, koska niiden varassa operoidaan hoitosysteemissä, mutta niitä ei pitäisi sokeasti tuijottaa. Ihmistä on aina tarkasteltava kokonaisuutena.

Persoonallisuushäiriö sopeutumiskeinona

Väitöskirjan perusteella voi todeta, että nuoren persoonallisuushäiriön ja kehityksellisten kysymysten tulisi ohjata enemmän hoitoa, ei niinkään masennuksen. Edelleen kuitenkaan kaikki eivät ole valmiita antamaan nuorelle persoonallisuushäiriön diagnoosia.

– Mikään diagnoosi ei ole pysyvä. Se voidaan purkaa, kun oirekuvasto ei enää täyty. Toisaalta kun tarkastellaan persoonallisuushäiriöitä, huomataan, että ne ovat yhtä muuttuvaisia niin aikuisilla kuin nuorilla, Strandholm selventää.

On tärkeää, että hoitava taho on perehtynyt persoonallisuushäiriöihin osatakseen suunnitella hoitoa. Persoonallisuushäiriöiden kohdalla on oleellista ymmärtää, että niiden taustalla voi olla kaltoinkohtelua ja traumoja. Tässäkään mielessä ei ole järkevää, että lähdettäisiin hoitamaan pinnallisesti vain masennuksen oireita, koska hoito ei välttämättä tehoa.

Persoonallisuushäiriöt alkavat kehittyä lapsuuden tai nuoruuden aikana. Niillä tarkoitetaan joustamattomia piirteitä ja käyttäytymismalleja, jotka ovat kulttuuriympäristön hyväksymien tapojen vastaisia. Strandholmin mielestä näitä ei välttämättä tarvitsisi tarkastella häiriönäkökulmasta. Käyttäytymismallit ovat kehittynet välttämättöminä sopeutumiskeinoina ympäristöön, ne eivät ole ihmisen oma valinta.

Millä tavalla nuorten persoonallisuushäiriöt pitäisi huomioida koko hoitojärjestelmässä?

Strandholmin mukaan muun muassa dialektisesta käyttäytymisterapiasta ja mentalisaatiopohjaisista hoidoista on tutkimuksellista puoltoa epävakaan persoonallisuushäiriön hoitoon. Olisi tärkeää päästä heti sellaiseen hoitoon, jossa keskitytään ensisijaiseen ongelmaan.

Terapeuttisessa suhteessa on hyvä säilyttää turvallisuus ja luottamus, vaalia selkeitä rajoja sekä oltava pitkäjänteinen. Työntekijää ei kannata lähteä vaihtamaan helposti, vaan mahdollisia pettymyksiä ja vuorovaikutuksen katkoksia olisi syytä käsitellä yhdessä.

Defenssit arvion kohteeksi

Strandholm tarkasteli väitöskirjassaan myös sitä, ennustaako defenssityyli aikuisuuden persoonallisuushäiriötä. Defenssit ovat puolustuskeinoja, joilla säädellään mielen tasapainoa ja helpotetaan ympäristöön sopeutumista.

Selvisi, että defenssityyli ennusti aikuisuuden persoonallisuushäiriötä vahvemmin kuin nuoruuden persoonallisuushäiriödiagnoosi. Se ennakoi myös vaikeampaa kehitystä nuoruudesta aikuisuuteen. Nämä defenssit vääristivät tunteiden tulkitsemista, siirsivät tunteen kohteen toisaalle, jäädyttivät tunteet tai saivat reagoimaan tilanteisiin tunnekokemuksen vastaisesti.

– Defenssit voivat aiheuttaa paljon virhetulkintoja vuorovaikutukseen. On myös tutkittu, että epävakaan persoonallisuushäiriön piirteitä omaavat saattavat esimerkiksi tulkita muiden neutraaleja ilmeitä vihamielisiksi. Tästä voi aiheutua monia hankaluuksia ihmissuhteisiin, Strandholm kertoo.

Strandholmin mielestä defenssejä olisi järkevää arvioida hoidossa, kuten aiemmissa tutkimuksissa on myös havaittu. Niiden muutosta joustavammaksi ja kypsemmiksi voisi pitää hoidon onnistumisen kriteerinä. 

Strandholm toivoisi, että aiheesta tehtäisiin lisää tutkimusta, jotta nuorten hoitosuosituksia saataisiin päivitettyä. Psykologista tietoa olisi hyvä hyödyntää Käypä hoito -suosituksissa, jotka tällä hetkellä painottuvat diagnooseihin.

Strandholmia kiinnostaisi tutkia tulevaisuudessa temperamenttia. Suunnitelmat ovat kuitenkin vielä auki.

–  Olen ajatellut keskittyä seuraavaksi musisointiin ja laulamiseen, hän sanoo.

Thea Strandholmin väitöskirja “Personality Disorders in Depressed Adolescent Outpatients – Impact on outcome and treatment of depression, changes in symptoms, and predictors into young adulthood” tarkastettiin Helsingin yliopistossa 18.9.2020.

Saatat olla kiinnostunut myös näistä