Naisen aivot, miehen aivot

Markus Heiligin kirjaan kiteytyy hyvin yhteiskunnassamme vallitseva tilanne, jossa sukupuolen välisistä eroista on tullut tabu. Vaikka jo pikkulapset tiedostavat keskimääräisen eron tyttöjen ja poikien käyttäytymisessä, tämän eron olemassaolo pyritään kieltämään kokonaan tai selitetään johtuvan pelkästään ympäristötekijöistä. Heilig käyttääkin kirjansa alkuosan puolustellakseen sitä, että tulee käsittelemään kirjassaan sukupuolten eroja. Hän jopa vetää mukaan omat tyttärensä, jotta häntä ei syytettäisi naisten vihaajaksi. 

Tämä kuitenkin on turhaa, sillä tosiasiat ovat tosiasioita eikä tosiasioista voi vetää arvopäätelmiä. Kannattaa muistaa, että erilaisuus ei tee eriarvoiseksi. Se, että osa feministeistä haluaa kieltää sukupuolten väliset keskimääräiset erot, tekee vain hallaa tasa-arvolle. Se antaa kuvan, että erilaisuudessa on jotain hävettävää tai pahaa. Heiligin puolustelu aiheen käsittelylle menee paljolti hukkaan, sillä jo pelkkä kirjan otsikko riittää karkottamaan kiivaimmat äärifeministit. 

Heilig jättää strategisesti sanomatta, että kirja on suurelta osin evoluutiopsykologiaa, todennäköisesti siksi, että vuosikymmenien aikana vastustajien mustamaalaaminen on antanut sille kyseenalaisen maineen – vaikkakin aivan turhaan. Akateemisessa maailmassa ei juuri ole enää vuosiin esiintynyt evoluutiopsykologian vastustamista, sillä tieteenalaan perehtyneet ihmiset ovat alkaneet ymmärtää, että se ei ole ristiriidassa perinteisen psykologian eikä minkään muunkaan tieteenalan kanssa. Se tutkii ihmisten ja muiden eläinten käyttäytymistä eri selitystasolla ja eri näkökulmasta kuin muut tieteenalat. 

Siinä missä perinteinen psykologia pyrkii vastaamaan proksimaattisiin (miten) kysymyksiin, pyrkii evoluutiopsykologia vastaamaan ultimaattisiin (miksi) kysymyksiin. Perinteinen psykologia pyrkii tutkimaan esimerkiksi, miten sukupuolet eroavat psykologisesti toisistaan – jos eroavat. Sen sijaan evoluutiopsykologia pyrkii antamaan vastaukseni sille, miksi sukupuolet eroavat toisistaan, jos eroja on ylipäätänsä olemassa. 

Ihmisten käyttäytymistä ei siis pysty täydellisesti ymmärtämään, ellei tarkastele asiaa sekä perinteisen psykologian että evoluutiopsykologian näkökulmasta, unohtamatta tietysti kulttuurin vaikutuksia. Jos eri tieteenalat näyttävät olevan ristiriidassa toistensa kanssa, ei vika ole tieteenaloissa tai todellisuudessa vaan tutkijoissa, jotka eivät osaa hommaansa.

Heilig on aivotutkija ja neuropsykiatrian professori ja selvästi asiantuntija omalla alallaan. Hän vyöryttääkin puskutraktorin tavoin todistusaineistoa sukupuolten välisistä eroista – joita on hankala kiistää. Hän on omaksunut evoluutiopsykologisen ajattelutavankin kiitettävällä tavalla. Sen sijaan perehtymättömyys evoluutiobiologiaan ja ihmislajin evoluutioon paistaa välillä läpi. Heilig toteaa muun muassa ”sukupuolet ovat eläneet erilaistuneina satoja tuhansia vuosia”.  Sukupuolet ovat kuitenkin eläneet erilaistuneina yli 1,2 miljardia vuotta, sillä seksuaalinen lisääntyminen alkoi proterotsoonisella aikakaudella, kun esi-isämme elivät vielä alkumeressä.  Sukupuolten erilaistumisella niin fysiologisesti kuin psykologisesti on siis ollut aika paljon pidempi aika, eikä erilaistuminen rajoitu vain siihen aikaan, kun ihminen on ollut lajina olemassa. 

Heilig ei paneudu kovin syvällisesti sukupuolen määrittelyyn, mikä jää harmittamaan aiheeseen perehtynyttä lukijaa.  Syy sille, miksi sukupuolentutkimuksen opiskelijat ja tutkijat ovat usein vihamiehisiä evoluutiopsykologeja ja evoluutiobiologeja kohtaan, on sukupuolen tutkijoiden epäselvä termistön käyttö, joka sotkee hedelmällisen vuoropuhelun. 

Jotta ei tapahdu väärinymmärtämisiä, on syytä määritellä käytetyt käsitteet. Heilig käyttää sanaa ”sukupuoli” kuvaamaan biologista sukupuolta (eng. sex). Tämä on eri asia kuin sosiaalinen sukupuoli (eng. gender), joka tarkoittaa biologisten piirteiden ulkopuolelle jääviä piirteitä. Sosiaalinen sukupuoli viittaa esimerkiksi siihen, kumpaan sukupuoleen henkilö tuntee kuuluvansa tai sitä sukupuolta, jonka ulkopuoliset olettavat henkilöstä tämän nähdessään. 

Toisin kuin sosiaalisen sukupuolen määrittelyssä, biologisen sukupuolen määrittämisessä ei ihmislajilla ole mitään epäselvää eivätkä kulttuuriset tekijät vaikuta siihen. Jos yksilö tuottaa paljon pieniä sukusoluja, hän on koiras, ja jos yksilö tuottaa vähän mutta isoja sukusoluja, hän on naaras. Jos yksilöllä ei ole valmiuksia tuottaa kumpiakaan sukusoluja, niin yksilöllä ei ole sukupuolta. Jos taas yksilöllä sattuu olemaan kummankin sukupuolen sukuelimet, on yksilö hermafrodiitti. Ihmisellä hermafrodiitteja kutsutaan intersukupuolisiksi. 

Biologinen sukupuoli määräytyy siis sukusolujen koon mukaan. Geenit vaikuttavat tietysti sukupuoleen, kuten Heilig tuo esille kirjassa, ja sukupuolen määräytymiseen vaikuttavat geenit sijaitsevat sukupuolikromosomeissa. Se, kumman sukupuolen sukukromosomiston henkilö on perinyt, ei kuitenkaan määrää sukupuolta automaattisesti. 

Hyvänä esimerkkinä ovat androgeeni-insensitiivisyyssyndroomasta kärsivät XY yksilöt. Koska androgeenireseptorinsa eivät mutaation takia toimi kunnolla, heidän kudoksensa eivät reagoi testosteroniin, vaan heistä kehittyy ulkoisesti täysin sukukypsän naisen näköisiä yksilöitä. Heillä on kuitenkin munasarjojen tilalla ruumiinontelossaan kivekset. He ovat sosiaaliselta sukupuoleltaan (gender) naisia, mutta geneettisesti miehiä (XY).  He eivät ole biologisesti miehiä eivätkä naisia, koska eivät tuota kumpiakaan sukusoluja, vaan ovat sukupuolettomia. 

Biologisen sukupuolen määrittelyssä ei ole siis mitään epäselvyyttä, toisin kuin sosiaalisen sukupuolen määrittelyssä, johon vaikuttaa kulttuuri. Tämän takia on tärkeää määritellä aina termistö, jotta lukija tietää, puhutaanko biologisesta sukupuolesta, sosiaalisesta sukupuolesta vai onko kirjoittaja sotkenut ne villisti yhteen.  

Kokonaisuudessaan kirja oli mielenkiintoista luettavaa, näin aihetta toistakymmentä vuotta opettaneellekin. Voin lämpimästi suositella kirjaa kaikille, jotka haluavat ymmärtää ihmisten käyttäytymistä. 

Kirjoittaja on evoluutiopsykologian dosentti Turun yliopistossa.

Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 4/2019.