Mitä tulee paikalle, kun minä tulen paikalle?

Psykologi Pekka Töllin kirjan pääsanoma on, että huomaan sinussa olevan hyvän ja teen sen näkyväksi. Jokaisen ihmisen kohtaamisella voi olla merkitystä, vaikka tärkeimpiä ovat ne läheisimmät. Vilpitön toisen ihmisen kohtaaminen riittää. Aina kun ajattelet toisesta hyvää, niin sano se ääneen.

Suomalaisessa kulttuurissa vielä viime vuosisadalla on varoitettu kehumisen haitoista. Monta sanalaskuakin aiheesta kuten ”ylpeys käy lankeemuksen edellä”. Kehujen on ajateltu johtavan suuriin luuloihin itsestä, mitä on pidetty suomalaisessa kulttuurissa erityisen pahana. Toisaalta nykykulttuurin liialliseen kehumiseen saattaa sisältyä vaaroja.  Lapsi saattaa alkaa pitää itseään ylivertaisena tai saattaa ajatella, että ansaitsee enemmän oikeuksia kuin muut. Pettymysten ja epäonnistumisten sietäminen voi vaikeutua. Syy epäonnistumiseen voidaan alkaa nähdä itsen ulkopuolella. Kohtuuttomat kehut saattavat asettaa riman niin korkealle, että tavoitteita on vaikea saavuttaa, jolloin itsetunto saattaa laskea.

Arvostuksen tai myönteisten tunteiden ilahduttava vaikutus ei rajoitu vain sen antajaan ja saajaan, vaan se voi ilahduttaa myös sivullista. Autenttisen ylpeyden ja ylimielisen ylpeyden lisäksi on vielä kolmaskin ylpeyden laji, nimittäin myötäylpeys. Voimme tuntea ylpeyttä toisten puolesta. Arvostavan kohtelun todistaminen voi kohottaa sivustakatsojien mielialaa ja hyvinvointia. Sosiaalipsykologi Jonathan Haidtin mukaan ilmiö on moraalisesti ylevöittävä kokemus (engl. moral elevation).

On tärkeää miettiä, miten ottaa vastaan arvostusta ja miten itse suhtautuu saamaansa palautteeseen. Hyvääkin palautetta voi olla vaikea vastaanottaa, jos se ei sovi omaan minäkuvaan.  Esimerkiksi itseään huonona puhujana pitävä saattaa torjua palautteen hyvin sujuneesta puheesta. Pyrkimys ylläpitää minäkuvaa on niin vahva, että saatamme vähätellä myönteistäkin palautetta.

Kuinka Ninnistä tuli näkyvä?

Arvostuksen vastakohta on Töllin mukaan yksinäisyys tai näkymättömyys. Kaunokirjallisuuden Finlandia-voittaja Sirpa Kähkönen kertoo omaelämäkerrallisessa teoksessaan ostaneensa itselleen lahjarahoilla Tove Janssonin Näkymätön lapsi  -kirjan, jossa päähenkilö Ninni on muuttunut näkymättömäksi kaltoinkohtelun vuoksi. Kähkönen kirjoittaa kirjassaan 36 uurnaa vaikeasta äitisuhteestaan ja sen aiheuttamista haavoista. Kirjoittaminen on ollut Kähköselle tapa tehdä itsestään näkyvä.

Elokuva Maija Isolasta teki ristiriitaisen vaikutuksen. Isola kertoo jääneensä vähälle huomiolle lapsena. Hänen mukaansa tietty näkymättömyys oli myös hyvä asia – hän oppi elämään ajatuksineen vapaasti. Marimekon perusta on pitkälti ollut Maija Isolan varassa, vaikka taitelijana hänen näkyvyytensä oli Marimekkoa huomattavasti vähäisempää. Tietynlainen näkymättömyys ja riippumattomuus muiden arvostuksesta saattaa olla myös autenttisen luovuuden perusta. Nykyisin melkein jokaisessa suomalaisessa kodissa on pyyhe tai lakanat, joissa on Isolan suunnittelema kuosi.

Muutummeko somessa oman elämämme ”barbapapoiksi”?

Arvostuksen ja nähdyksi tulemisen kannalta some on kiinnostava aihe, ja tästä olisin toivonut kirjassa enemmän pohdintaa. Somessa todella voi tulla nähdyksi ja kuulluksi, mutta se voi myös johtaa negatiivisiin ilmiöihin.  Somessa näkee monesti, että säikähdetään ”väärien mielipiteiden” aiheuttamaa reaktiota tai kysytään seuraajilta, millaista sisältöä he haluaisivat nähdä. 

Arvostuksen mittaaminen sydänemojien tai seuraajien määrän perusteella voi johtaa jatkuvaan suosion kalastelemiseen, omien tekojen ja ajatusten muokkaamiseen sen perusteella, miten niiden ajatellaan somessa vaikuttavan. Erityisen kielteinen ilmiö voi olla silloin, jos se ruokkii negatiivista kierrettä – esimerkiksi alamme kertoa itsestämme aina vain henkilökohtaisempia asioita. Voi käydä myös niin, että somessa menettää ”oman äänensä” tai kosketuksen todelliseen minäänsä, mikä johtaa mielenterveyden ongelmiin kuten ahdistukseen ja masennukseen. Myös koettu yksinäisyys on somen myötä lisääntynyt. Vaikka voimme somen kautta olla yhteydessä periaatteessa kaikkiin maailman ihmisiin, tarvitsemme kasvokkain tapahtuvaa vuorovaikutusta. Aito, kasvokkainen kohtaaminen vahvistaa meitä ja realisoi myös asioita, palauttaa maan pinnalle.

Some voimistaa myös sosiaalista vertailua.  Ihmisillä on luontainen taipumus vertailla itseään muihin, ja some vahvistaa kaikukammiona tätä ilmiötä. Etenkin identiteettiään rakentavien tyttöjen keskuudessa vertailun on arveltu lisäävän pahoinvointia. Vertaaminen kohdistui vielä viime vuosisadalla kotikaupungin tai oman luokan tyttöihin, nyt somessa voi verrata itseään globaalisti kaikkiin tyttöihin. Sosiaalisesti määräytynyt perfektionismi, eli koettu paine näyttää muiden silmissä täydelliseltä, on lisääntynyt sosiaalisen median myötä.

Kirjoittaja on miettinyt teemaa kauan ja käsittelee aihetta monipuolisesti. Kirja on ehkä hieman oppikirjamainen, mutta tarjoaa runsaasti tietoa, neuvoja ja harjoituksia arvostuksen osoittamiseen ja vastaanottamiseen erilaisissa tilanteissa. Kirjan harjoituksista saattaa tulla sellainen olo, että pitääkö tätäkin asiaa nyt suorittaa. Psykopodiaa-podcastissa (jakso 140” Miten kohtaan toisen arvostavasti”) Tölli tiivistää, että arvostusta ei välttämättä tarvitse osoittaa suureellisesti. Riittää, jos ilahdut työkaverin tai perheenjäsenen näkemisestä ja sanoitat sen. Kysyt mitä kuuluu ja kuuntelet vastauksen. 

Vuorovaikutuksessa kannattaa joskus pysähtyä miettimään, miten katsomme lasta, kaveria, työkaveria tai puolisoa.  Eräs työkaverini lohkaisi, että kannattaa hankkia koira. Koira ilahtuu ja heiluttaa häntäänsä joka kerta isäntänsä nähdessään, toisin kuin puoliso. Olkaamme enemmän kuin koirat.

Kirjaesittelyn kirjoittaja on neuropsykologi ja kliininen mielenterveyspsykologi.