Miksi emme toimi ilmastokriisin keskellä?

Sinilintujen kutsu on realistinen kuvaus nykymaailmasta ilmastokriisin keskellä. Tiedämme, mitä pitäisi tehdä, mutta miksi emme toimi? Kirja panee pysähtymään ihmisen tiedonkäsittelyn rajoituksiin. Ehkä toivo piilee kommunikaatiossa ja yhdessä tekemisessä? 

On vuosi 2027 Washingtonin osavaltiossa Yhdysvalloissa. Nadja pakkaa perheen tavaroita, koska aamulla lähdetään isovanhempien luo. Kuivan kesän myötä oli syttynyt metsäpalo 50 km päässä kodista. Vaikka viranomaiset rauhoittelivat, perhe oli päättänyt varotoimena lähteä. Suunnitelma oli hyvä, mutta se ei toteutunut. Tapahtui katastrofi. 

On vuosi 2029. Kokoomus on voittanut eduskuntavaalit tuoreen puheenjohtaja Nooran johdolla. Edessä on osallistuminen Suomen edustajana YK:n COPP33-ilmastokonferenssiin Manilassa. Noora on selvitellyt kokouksen metsittämisteemaan liittyvät mahdollisuudet, joilla Suomi osoittaa hiilensidonnan ja luontoarvojen edelläkävijyyttä samalla, kun huolehditaan metsäteollisuudesta. Maailman päättäjät kokoontuvat, mutta olosuhteet Manilassa kääntyvätkin odottamattomiksi.

Kirja etenee trillerinä koukuttavine tietosisältöineen. Kirjailija on perehtynyt ilmastokriisiin syvällisesti ja hyödyntänyt lukuisia tutkijoita, päättäjiä ym. toimijoita. Teksti ei sorru monimutkaisten systeemisten riippuvuussuhteiden yksinkertaistamiseen. Vaikeasti hahmottuvasta ilmastokriisistä tulee käsinkosketeltava, ainakin omaa sykettäni nostava kokemus. Trilleri etenee tiedon, yksityisten kokemusten ja poliittisen päätöksenteon ristiaallokossa. HBO:n lempisarja jäi toiseksi, kun luin kirjaa!

Teksti pani taas pysähtymään ihmisen tiedonkäsittelyn rajoituksiin. Kahneman (2011) kuvaa ytimekkäästi: ”What you see is all there is”.  Konkretia arjen huolineen ja hauskuuksineen täyttää jokseenkin automaattisesti mielemme koko kaistan. Psykologeina tunnistamme, että taipumus välttää vaikeiden asioiden ajattelemista ja niistä puhumista ylläpitää näennäistä hallinnantunnetta. Välttäminen puolustusmekanismina toimii pikkuhankaluuksien kohdalla, mutta on turmiollista pitkäkestoisten, toistuvien ongelmien suhteen.

Tietoa ilmastokriisin uhista maapallon nykymuotoiselle elämälle on ollut saatavilla vuosikymmeniä, mutta tieto ei ole johtanut riittäviin muutoksiin yksilön tai yhteiskunnan tasolla. Suomen hiilineutraalisuustavoite on karkaamassa käsistä – pelkkä tieto ei riitä merkittävien muutosten ajuriksi. Emmehän lähde edes lenkille, vaikka informaatiota liikunnan hyödyistä hierotaan naamaan joka paikassa…

Sinilintujen kutsu solmii yhteen tieteellisen tiedon ja yksilölliset kokemukset. Kombinaatio tulee iholle: ilmastokatastrofit ovat todellisuutta. Kirja ei kuitenkaan ole dystopia. Se on realistinen kuvaus nykymaailmasta ilmastokriisin keskellä, jossa toivoa kuitenkin on. Ehkä toivo piilee kommunikaatiossa ja yhdessä tekemisessä? Odotan kirjan jatko-osia, joita luvassa kaksi. Ilmakehätieteiden tutkija Markku Kulmalan sanoin kirja on koukuttava, oivaltava ja erittäin uskottava.  

Kirjaesittelyn kirjoittaja Ava Numminen-Päiväläinen on ilmastoahdistusta poteva työterveyspsykologi, kognitiivinen psykoterapeutti, laulunopettaja, Myrskyvaroitus ry:n perustajajäsen ja Climate Leadership Coalition -organisaation henkilöjäsen.