Yksi kognitiivisen psykologian perusteeseistä on, että asiantuntemus tietystä aiheesta vaikuttaa siihen, kuinka aihetta koskevaa tietoa jäsennetään. Ammattimuusikko kuulee ja hahmottaa kappaleen eri tavalla kuin kuulija, jolla ei ole vastaavaa kokemusta soittamisesta. Itse musiikki on kuitenkin läsnä niin muusikon kuin maallikonkin elämässä, ja molemmilla on omat musiikkiin liittyvät ennakko-oletuksensa.

Koulutuksensa ja työkokemuksensa myötä psykologit ja muut mielenterveysalan asiantuntijat hahmottavat mielen toiminnan ja häiriöt eri tavoin kuin maallikot.

Sama pätee myös psykologian alan asiantuntemukseen. Koulutuksensa ja työkokemuksensa myötä psykologit ja muut mielenterveysalan asiantuntijat hahmottavat mielen toiminnan ja häiriöt eri tavoin kuin maallikot. Musiikin tapaan mielenterveys on kuitenkin asia, joka koskettaa meitä kaikkia. Kuten keikkaileva muusikko, pyrkii psykologikin yleensä soveltamaan asiantuntemustaan siten, että siitä olisi iloa omaa ammattikuntaa laajemmalle joukolle. Tämän vuoksi on tärkeää tutkia, miten mielenterveysalan asiantuntijoiden ja heidän asiakkaidensa käsitykset mielenterveysongelmista eroavat toisistaan, ja miten nämä käsitykset vaikuttavat asiakastyöhön.

Perimmäisiä selityksiä etsimässä

Yhdysvaltalaistutkimuksissa on havaittu, että maallikot ovat asiantuntijoita taipuvaisempia ajattelemaan, että tietyn psykiatrisen diagnoosin taustalta löytyy aina sama ”perusolemus” tai perimmäinen syy, jonka korjaaminen on välttämätöntä häiriön hoitamiseksi (Ahn ym., 2006; Cooper & Marsh, 2015). Mielenterveysongelmia työssään kohtaavat psykologit, lääkärit ja sosiaalityöntekijät taas vaikuttavat valmiimmilta kyseenalaistamaan näitä oletuksia. Esimerkiksi jokaisen masennustapauksen taustalla ei välttämättä uskota olevan samaa perimmäistä syytä ja myös oireisiin keskittyvät hoitomuodot voidaan nähdä tehokkaina. 

Julkisessa keskustelussa psykologin tai psykiatrin tapa puhua mielenterveysongelmista voi tuottaa pettymyksen yleisölle, joka toivoo löytävänsä yksioikoisen selityksen oireiden syystä.

Tutkimusnäyttö aiheesta rajoittuu lähinnä yksittäisiin yhdysvaltalaisiin kyselytutkimuksiin, joten lisätutkimukselle on vielä tarvetta. Mahdollisia näkökulmaeroja saattaa kuitenkin selittää asiantuntijoiden tietämys siitä, että mielenterveyshäiriöiden diagnostiikassa ja hoidossa keskitytään käytännössä usein oireisiin, eikä monenkaan häiriön perimmäisiä taustamekanismeja vielä tunneta tarkasti. Suomenkin julkisessa keskustelussa tulee vastaan tilanteita, joissa psykologin tai psykiatrin tapa puhua mielenterveysongelmista tuntuu tuottavan pettymyksen yleisölle, joka toivoo löytävänsä tietyn diagnoosin ja hoitosuosituksen takaa yksioikoisen selityksen oireiden syystä.

Vastakkainasettelut yhdistävät

Asiantuntijoiden ja maallikoiden mielenterveyshäiriöitä koskevissa näkemyksissä on myös yhtäläisyyksiä. Ainakin pohjoisamerikkalaisten tutkimusten perusteella yksi molempia ryhmiä yhdistävä tekijä on – valitettavasti – taipumus vastakkainasetteluun neurobiologisten ja psykososiaalisten selitysmallien välillä. Jopa mielenterveysalan asiantuntijat voivat nähdä biologiset ja psykososiaaliset tekijät toisistaan erillisinä, kilpailevina selityksinä (Ahn ym., 2017). Sen sijaan, että biologiset ja psykososiaaliset selitysmallit nähtäisiin toisiaan täydentävinä, on tutkimuksissa saatu viitteitä siitä, että maallikoiden tapaan psykiatrit ja psykologit hahmottavat usein diagnoosit jatkumona ”puhtaimmin neurobiologisista” häiriöistä ”puhtaimmin psykososiaalisiin”.

Jako biologisiin ja psykososiaalisiin selitysmalleihin heijastuu myös asiantuntijoiden hoitosuosituksiin.

Näkemykset heijastuvat myös asiantuntijoiden hoitosuosituksiin. Jos oireet nähdään ensisijaisesti neurobiologian kautta, mielletään lääkehoito psykoterapiaa tehokkaammaksi vaihtoehdoksi; jos oireita taas pidetään lähinnä psykososiaalisina, painottuu hoitosuosituksissa herkemmin terapia (Ahn ym., 2009; Kim ym., 2016). Myös maallikoilla ja mielenterveysoireista kärsivillä on havaittu, että biologiset selitysmallit lisäävät uskoa lääkehoidon tehoon ja syövät uskoa terapian vaikuttavuuteen (Ahn ym., 2017). 

Nämä vastakkainasettelut eivät tietystikään edesauta mielenterveysongelmien tarkoituksenmukaista hoitoa. Se, että tiettyyn häiriöön liittyy muutoksia aivojen toiminnassa, ei tarkoita, ettei häiriöön voitaisi vaikuttaa psykoterapeuttisilla menetelmillä. Myös psykoterapia saa luonnollisesti aikaan muutoksia aivoissa, kuten kaikki muutkin psykososiaaliset kokemuksemme. Pohjoisamerikkalaisten tutkimusten perusteella ei toki voida vielä päätellä, millä tolalla asiat ovat suomalaisten mielenterveysalan toimijoiden keskuudessa. On kuitenkin huolestuttavaa, ettei edes mielenterveysalan koulutus ja työkokemus välttämättä riitä murtamaan näennäistä vastakkainasettelua neurobiologisen ja psykososiaalisen välillä.

Neurobiologian kaksiteräinen miekka

Vastakkainasettelu biologisten ja psykososiaalisten oireiden välillä näkyy sekä maallikoiden että asiantuntijoiden ajattelussa myös muilla tavoin. Maallikoiden asenteita kartoittaneissa tutkimuksissa on havaittu, että biologiset ja geneettiset selitysmallit ovat yhteydessä pessimistisempiin ennusteisiin hoidon tuloksellisuudesta (Kvaale ym., 2013; Leibowiz & Appelbaum, 2019). Ilmiö on havaittu sekä kuvitteellisia tapauskertomuksia että omia todellisia oireita arvioitaessa.

Taustalla voi vaikuttaa deterministinen oletus siitä, että neurobiologia ja geenit sanelevat loppuelämän suunnan. Toivottomuuden tunteita voidaan kuitenkin torjua tarjoamalla ihmisille tietoa siitä, millainen rooli geeneillä ja neurobiologialla oireiden synnyssä todellisuudessa on ja korostamalla aivojen muovautuvuutta (Leibowitz & Appelbaum, 2019). Neurobiologiaa koskeva tietoa ei siis tarvitse lakaista kokonaan maton alle, mutta on tärkeää kiinnittää huomiota siihen, kuinka asiat sanoitetaan. Parhaimmillaan biologisilla selitysmalleilla on myös myönteisiä vaikutuksia asenteisiin, sillä ne voivat vähentää ihmisten syyllistämistä heidän oireistaan (Kvaale ym., 2013).

On tärkeää kiinnittää huomiota siihen, kuinka asiantuntija sanoittaa asiat maallikolle.

Psykologien ja psykiatrien asenteita kartoittaneessa kanadalaistutkimuksessa havaittiin neurobiologisten selitysmallien vähentävän myös asiantuntijoiden taipumusta vastuuttaa ihmisiä näiden oireista (Miresco & Kirmayer, 2006). Toisaalta biologisten taustekijöiden painottamisen on havaittu vähentävän mielenterveysalan työntekijöiden asiakasta kohtaan kokemaa empatiaa (Lebowitz & Ahn, 2014): biologian painottaminen saattaa korostaa asiakkaiden poikkeavuutta muusta väestöstä ja ohjata näkemään heidät mekanistisesti yksinomaan neurobiologisesta näkökulmasta. Biologiset selitysmallit voivat siis olla kaksiteräinen miekka myös asiantuntijoiden asenteiden kannalta. Jos sama ilmiö havaitaan toistuvasti, voitaisiin empatian vähenemisen riskiä pyrkiä torjumaan esimerkiksi lisäämällä suoraa vuorovaikutusta mielenterveysalan asiantuntijoiden ja heidän asiakkaidensa välillä (Leibowitz & Appelbaum, 2019).

Sekä maallikot että asiantuntijat ovat alttiita samankaltaisille ajattelun vinoumille, jotka voivat haitata mielenterveysoireiden hoitoa.

Kaiken kaikkiaan tutkimukset osoittavat siis asiantuntijoiden ja maallikoiden välillä eroja esimerkiksi siinä, kuinka perustavanlaatuisina totuuksina psykiatriset diagnoosit ymmärretään. Toisaalta sekä maallikot että asiantuntijat vaikuttaisivat olevan alttiita samankaltaisille ajattelun vinoumille, jotka voivat haitata mielenterveysoireiden hoitoa. Tulevaisuudessa olisikin tärkeää kartoittaa mielenterveyshäiriöihin liittyviä käsityksiä laajemmin myös Suomessa sekä tutkia, millaisilla menetelmillä virheellisten mielikuvien syntyä voitaisiin parhaiten ehkäistä niin asiakastyössä kuin mielenterveysalan koulutusohjelmissakin.