Mielekästä psykiatriakritiikkiä

Tomi Bergströmin parin vuoden takainen väitöskirja oli seurantatutkimus Keroputaan avoimen dialogin hoitomallista. Tuoreessa teoksessaan Mieletön häiriö: Psykiatrian ongelma ja sen ratkaisu Bergström sukeltaa syvemmälle psykiatriaan. Kirjan nimi viittaa psykiatrian paradoksiin: psykiatria perustuu oletukseen mielestä, mutta sen luonnontieteistä omaksutut menetelmät ja tutkimukselliset ihanteet tähtäävät ilmiöiden ”mielettömään” selittämiseen. Onnistuessaan psykiatria muuntuu neurologiaksi. Bergström huomauttaa, että jo ennen aivotutkimuksen vuosikymmentä psykiatrian on uskot(el)tu olevan vain askeleen päässä tuosta onnistumisesta. 

Psykiatria on kuitenkin kaikkea muuta kuin onnistumassa – sen diagnostiikka on (edelleen) syvässä kriisissä, maata vaivaa psykiatripula, eikä psykiatriaan erikoistuminen kiinnosta lääkärikuntaa. Psykiatria on palvelujärjestelmässämme keskeisessä osassa, mutta sen legitimiteetti horjuu – psykiatria tuottaa diagnooseja, lausuntoja ja lääkehoitoja, mutta kuinka hyvin se lopulta auttaa kärsiviä ihmisiä?

Psykiatria on aina herättänyt kritiikkiä filosofien, yhteiskuntatieteilijöiden ja potilasjärjestöjen suunnasta. Näitä suuntauksia on tavattu luonnehtia antipsykiatriseksi liikkeeksi, mutta Bergström katsoo sanan suosion kertovan lähinnä psykiatrian kyvyttömyydestä käydä itsekriittistä keskustelua.

Teos on laajasti ottaen samalla asialla kuin esimerkiksi Peter Götzschen Tappava psykiatria ja lääkinnän harha. Tämänkin lehden sivuilla on käyty tematiikan tiimoilta raastavaa kiistaa, mutta Mielettömän tyylilaji on Götzschen teosten vastakohta: Bergström tarkastelee – avoimen dialogin tutkijalle sopivasti – psykiatrian luonnetta, sen diagnostiikkaa ja hoitokäytäntöjä, erilaisia valtakysymyksiä sekä palvelujärjestelmää kärjistämättä ja riitaa haastamatta. Samaan hengenvetoon on paikallaan mainita myös ammattislangin ansiokas välttely ja maanläheisten esimerkkien onnistunut käyttö (voisiko ujoutta tai parisuhteesta vetäytymistä pitää sairautena?).

Ongelmien esittely on tunnetusti helpompaa kuin niiden ratkaisu, ja kirjan nimessä luvattu ratkaisukin on kovin ehdollinen. Väitöskirjaansa nojaten Bergström suosittelee keroputaalaista toimintatapaa mutta katsoo, että palvelujärjestelmämme ominaispiirteiden takia sitä ei voida vain kopioida muihin yksiköihin. Tarvitaan palvelujärjestelmän rakenteellisia muutoksia. Jotta voitaisiin auttaa paremmin, psykiatria olisi hilattava keskiöstä jonnekin hieman syrjemmälle.

Teoksen pitäisi aiheuttaa pistoksia myös psykologian sieluun. Lääketeollisuuden ja psykiatrikunnan ammatilliset intressit ovat ohjanneet voimakkaasti psykiatrian diagnostiikan kehitystä. Kehityksestä on ohjautunut ropoja psykologikunnankin laariin. Mutta kiellämmekö subjektiivisuuden ja ilmiöiden kontekstisidonnaisuuden, kun lääketieteen kuuliaisina apulaisina pisteytämme, työskentelemme oirelähtöisesti ja vannomme somaattisesta lääketieteestä lainatun näyttöön perustuvuuden nimeen?