Mikä olisi mahdollisimman tärkeä tutkimusaihe, jossa voi oikeasti vaikuttaa ja tehdä ihmisten elämästä parempaa? Tätä nuori Heikki Lyytinen pohti opiskellessaan psykologiaa Jyväskylässä 1970-luvulla. Ehkä idea alkoi kyteä jo silloin, kun Lyytinen opiskelukavereineen opetteli nopean, valikoivan lukutekniikan: kurssikirjat jaettiin osioihin ja jokainen etsi tärkeimmät kohdat, jotka alleviivasi muille. Näin kaikkien ei tarvinnut lukea koko materiaalia ja oppiminen oli tehokasta. Pian gradun kirjoittamisen jälkeen sopiva aihe alkoi kirkastua Lyytisen mielessä. 

Lukeminen on ihmisen tärkein psykologinen ominaisuus, jopa tärkeämpää kuin älykkyys, Lyytinen uskoo. Ilman täyttä lukutaitoa, eli valmiutta oppia lukemalla, on erittäin vaikeaa olla osa tätä maailmaa. Silti suomalaisten lasten lukutaito rapistuu. 
Tämä on Lyytisen suuri huoli. Hän on omistanut elämänsä lukutaidolle ja sen tutkimiselle. Lyytinen jäi eläkkeelle professorinvirasta 2014, mutta työn tahti vain kiihtyy. Lukutaidosta puhuminen saa Lyytisen silmät loistamaan.  

– Tämä on minun intohimoni ja harrastukseni.  

Kirjat rakentavat lukutaidon

Romahtaneiden Pisa-tulosten taustalla on ymmärtävän lukutaidon puute, Lyytinen sanoo. 

– Lapset oppivat peruslukutaidon, mutta tekstin ymmärtäminen ja kriittinen lukutaito jäävät puuttumaan. Tällöin lapsi ei erota, mikä tekstissä on tärkeää.  

Ymmärtävää lukemista voi hahmottaa esimerkiksi näin: Jos haluaa löytää syyllisen dekkarista, täytyy olla tarkkana. Suurin osa tekstistä ei sitä paljasta, vaan olennaiset vihjeet löytyvät muutamista lauseista.

Ymmärtävä lukutaito kehittyy parhaiten lukemalla kirjoja. Aikaisemmin tämä kävi luonnollisesti, kun lukemaan oppineet lapset innostuivat kirjoista, saduista ja tarinoista. Nyt tätä ei usein tapahdu etenkään pojilla, eikä lukutaito pääse kehittymään. Muutos on hiipinyt vuosikymmenien aikana ja jäänyt siksi osin huomaamatta, Lyytinen arvioi.

– Monet lapset eivät enää innostu lukemisesta tarpeeksi, jotta täysi lukutaito kehittyisi. Jos haluamme innostaa lapsia lukemaan, heille pitäisi olla niin kiinnostavaa tekstiä, ettei sitä voi olla lukematta. 

Intoa peleistä

1990-luvulla Lyytinen tutkimusryhmineen alkoi tehdä pitkittäistutkimusta lasten kielen kehityksestä. Jyväskylä longitudinal study of dyslexia oli uraauurtava tutkimus, jossa seurattiin keskisuomalaisia lapsia vauvoista teini-ikäisiksi. Tutkimus kerrytti tietoa lukivaikeuden varhaisesta tunnistamisesta sekä taustasyistä. 

Tutkimustulokset herättivät Lyytisen ja hän tajusi, että lukutaidon opetukseen on kehitettävä uusi, innostavampi menetelmä. Näin syntyi Ekapeli, tietokoneohjelma, joka on nykyisin käytössä sekä maailmalla että lähes jokaisessa Suomen koulussa. 

Myöhemmin Jyväskylän yliopisto myi Ekapelin yritykselle, joka sai sen ulkomaisten versioiden oikeudet. 
Pelillä on rajoituksensa – sen Lyytinen tajusi itse vasta paljon myöhemmin.  

Nykyinen opetustapa ei riitä 

Lyytinen teki tutkimusta Unesco-oppituolin lukutaidon edistämisen professorina, kun tutkimustulokset alkoivat näyttää, ettei nykyinen lukutaidon opetustapa riitä. 

– Tajusin lukemisen ymmärtämisen merkityksen todella vasta noin kymmenen vuotta sitten. Omasta mielestäni se on liian myöhään, mikä vähän hävettää. 

Aikaisemmin Lyytinen oli keskittynyt tutkimuksessaan lukivaikeuden taustoihin ja mekaanisen lukemisen kehittymiseen. Tähän perustuu myös Ekapeli.

Kun havainto ymmärtävän lukemisen merkityksestä tuli, Lyytinen alkoi kehittää uutta oppimispeliä, Tokapeliä. Tokapeli vastaa ymmärtämisen ongelmaan ja auttaa oppimaan kriittistä lukemista.

– Se jatkaa siitä, mihin Ekapeli jää. Sambian pilottitutkimuksessa saimme hyviä tuloksia ymmärtävän lukemisen kehittymisestä ja oppilaiden koulumenestys lähti nousuun. 

Lyytisen tavoitteena on, että uudet menetelmät saataisiin käyttöön maksutta mahdollisimman isolle joukolle lapsia etenkin kehittyvissä maissa. 

Lukemisen suurin uhka?

Pelit ja älylaitteet nostetaan usein esille, kun puhutaan lukemisen suurimmista uhista ja kilpailijoista. Myös jotkut ammattilaiset suhtautuvat kriittisesti niiden käyttöön opetuksessa. Lyytinen ymmärtää huolen, mutta ajattelee, että digitalisaatio muuttaa oppimisen ja opettamisen tapoja väistämättä.  

– Pystymme opettamaan esimerkiksi lukemista entistä tehokkaammin digivälineiden avulla. Kännyköissä käytettävät oppimispelit antavat kaikille mahdollisuuden oppia lukutaito, vaikka kirjoja ei olisi saatavilla.

Erityispedagogiikan maailma oli täysin erilainen, kun Lyytinen pohti 70-luvulla omaa tutkimussuuntaustaan. 

– Tiedemaailman muutos on ollut kovaa, mutta minua hämmentää se, miten moni asia on pysynyt samana. Tiede on kehittynyt ja ymmärrämme paljon paremmin esimerkiksi oppimisvaikeuksien syitä, mutta silti tutkijat eivät ole aina halukkaita soveltamaan tietämystään.  

Lyytinen kokee, että tutkijoiden pitäisi olla valmiita suunnittelemaan ja kokeilemaan interventioita.

– Tavoitteena tulisi olla, että tutkimustuloksia hyödynnetään aina niin, että ihmiset voivat ja oppivat paremmin.  

Sadutussovelluksella maailmalle 

Miten kaikki maailman lapset saadaan oppimaan lukutaito? Heikki Lyytisellä on tähän idea: älylaitteella toimiva sadutusmenetelmä.

– Iso osa maailman lapsista on tilanteessa, jossa kukaan ei lue heille satuja, vaikka se olisi tärkeää lukutaidon kannalta. Kaikissa maissa ja perheissä ei ole myöskään varaa ostaa kirjoja, mutta useimmilla on käytössään älylaite.  

Sadutussovellus yhdistää satujen kiinnostavuuden ja älylaitteen. Lapsi kuuntelee tarinaa ja älylaitteen ruudulla näkyy kuvia, joiden alla juoksee luettu teksti. Kun lukija lukee sanan, se korostuu ja värittyy. Näin lapsen mielessä syntyy yhteys luetun ja kuullun välillä samalla, kun hän seuraa sadun juonta. Ymmärtävä lukutaito alkaa kehittyä. 

– Hyvä puoli on se, että kuka tahansa voi lukea ja kirjoittaa tarinan omalla kielellään. 

Lyytisen tavoite on saada uusi sovellus käyttöön etenkin niissä maissa, joissa kaikki eivät pääse käsiksi kirjoihin. Nyt käynnissä ovat rahoitusneuvottelut Maailmanpankin edustajien kanssa ja toiveena on päästä pilotoimaan menetelmää alueilla, joissa lukutaidottomia on eniten.

Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 1/2024.