Liiankin todelta tuntuvaa dystopiaa

Tomi Bergströmin esikoisromaani Olkiukko tuo näyttämölle mielenterveysteollisuuden kaikessa nurjuudessaan. Se on herkullinen dystopia, jonka keskiössä kertojana on lääketieteen tohtoriopiskelija Kai Virtanen. Virtanen on suorituskeskeinen, totinen toimissaan, tosikkokin. Kirja paljastaa Virtasen taustaa vähitellen tarinan edetessä ja antaa näin lukijalle mahdollisuuden ymmärtää häntä paremmin, kokea myötätuntoakin. 

Virtanen on tutkimusryhmässä, joka lanseeraa I.D.E.A.-ranneketta ympäri Suomen tavoitteena saada jokainen mielenterveysyksikkö käyttämään tuotetta. I.D.E.A. eli Integroitu Diagnostinen Etä-Asema huolehtii käyttäjänsä mielenterveyden tarkkailusta ja häiriön ilmetessä annostelee lääkkeen suoraan suoneen. Järjestelmä on kokeiluvaiheessa ja kaikki tulokset eivät oikein kestä kriittistä tilastollista tarkastelua, mutta siitä huolimatta ranneketta markkinoidaan aktiivisesti. 

Kaikki tulokset eivät oikein kestä kriittistä tilastollista tarkastelua

“Viittoilen miestä tulemaan lähemmäs. Nojaudun pöydän ylle kuin paljastaakseni hänelle salaisuuden.  – Ajattelen ihan näin yleisestikin, että on kansalaisvelvollisuus seurata tuoreinta tutkimustietoa ja soveltaa sitä oman hyvinvoinnin edistämiseen. Se säästää pitkällä aikavälillä julkisen terveydenhuollon kustannuksia ja näin meidän kunnollisten veronmaksajien rahoja.” 

Ranneke näyttää käyttäjänsä tilan väreillä. Vihreä on terve, oranssilla alkaa olla jo ongelmia ja mitä punaisempi on rannekkeen valo, sitä vakavammista pulmista on kyse. Kaikkien mielenterveyshäiriöiden taustalla olevaa psykopatologiatekijän eli P-faktorin ajatellaan selittävän ihmisen sairastumista. Sinällään ajatus mielenterveyshäiriöiden taustalla olevasta yhteisestä nimittäjästä ei ole aivan uusi, mutta Olkiukossa ajatus on kuitenkin viety äärimmilleen. 

Rannekkeen sensorit mittaavat reaaliaikaista dataa ihmisen elintoiminnoista ja vertailevat sitä saatavilla olevaan tutkimustietoon. Sillä, mitä ihminen itse ajattelee tai kokee, ei ole merkitystä. Erilaiset mittaukset ja tekniikka kertovat tilanteestasi paremmin kuin sinä itse. Ja tässä kohdin tarina alkaa tuntua liiankin todelta. 

Kuka lopulta kantaa tästä valtakunnallisesta sekoilusta vastuun?

Tutkimuksessa on ongelmia. Rannekkeen erottelukyky on huono. Ja kaikesta huolimatta Kai Virtanen uskoo vilpittömästi rannekkeen toimivuuteen ja taustalla olevan suuren lääketehtaan hyvään tahtoon ihmisiä kohtaan. Onko tutkija tuossa kohdin sinisilmäinen hölmö, isojen poikien johdateltavissa, uhri siis itsekin? Ja kuka lopulta kantaa tästä valtakunnallisesta sekoilusta vastuun?

Mielenkiintoinen sivuhahmo on kriittisesti ajatteleva sosiologi ja tutkija Henna Alinen. Hän tuo esille eriäviä mielipiteitään, esittää hyviä kysymyksiä, kyseenalaistaa. Vilahtaapa jossain kohdassa myös viittaus avoimen dialogin hoitomalliin. Väistämättä lukijalle tulee mieleen Bergströmin oma tausta holististen mielenterveyshoitomallien tutkijana ja Alinen kirjailijan itsensä alter egona. 

Bergström kuljettaa juonta taitavasti ja tarina etenee vauhdilla

Bergström kuljettaa juonta taitavasti ja tarina etenee vauhdilla. Kirjaa on vaikea laskea käsistään, ja lähes Zombiapokalypsin tunnelmat saavuttavat juonenkäänteet pitävät otteessaan. Hyvällä tavalla lukijana saa olla myös hämmentynyt siitä, mikä lopulta on totta ja mikä on mielensisäistä, todellisuudenvääristymisen mittasuhteet saavuttavaa epäluuloa ja pelkoa. 

Olkiukko on terävästi kirjoitettua ja ajankohtaista tekstiä, jota voi lukea monelta tasolta. Ammattilaisena tässä kuulee kritiikkiä diagnoosikeskeisen ja yksilön kokemuksen ohittavan mielenterveysteollisuuden vallasta. Toisaalta taitavasti kirjoitetussa tarinassa voi nähdä myös muita aikamme ilmiöitä terveysteknologiasta taannoisiin koronarajoituksiin. Kirjoittajan tausta näkyy, mutta Bergström ei turhaan alleviivaa vaan antaa lukijan itse oivaltaa. Se tekee kokonaisuudesta sellaisen, että tämän kirjan haluaa lukea vielä uudestaan. 

Kirjaesittelyn kirjoittaja on psykologi, psykoterapeutti ja kulttuurimedia Kuiskeen toimittaja.