Lempeä katse kameran takaa

Outi Johansson toimii nuorisoperheneuvolan psykologina, ja sitä ennen hän työskenteli pitkään koulupsykologina. Hän on vastikään kouluttautunut voimauttavan valokuvauksen menetelmäohjaajaksi. Ammatillinen täydennyskoulutus kesti työn ohella neljä vuotta, ja projektien myötä syntyneet kuvat ja tarinat on nyt koottu näyttelyksi.

Outi Johansson käyttää valokuvaa työssään silloin, kun se luontevasti sopii. Vastaanottohuoneen asetelmat eivät aina ole korjaavin lähtökohta nuoren ja ammattiauttajan suhteelle.

– Usein kuva kulkee asiakassuhteessa mukana jossain muodossa. Tunnustelen aluksi, mitä nuori itse haluaa, kysyn vaikka ”miten haluaisit tulla nähdyksi, miten suhtaudut omiin kuviin?” Vanhastaanhan tiedetään, että jo olemassa olevienkin kuvien käyttö voi auttaa ymmärryksen lisäämisessä. Nuoren identiteettityön kanssa se on tosi iso juttu. Miten näen itseni, miten muut näkevät minut? Eiväthän kuvat ole aina totta, ja niistä voi tulkita vääriäkin asioita. Kuvia voi käyttää hyvien asioiden muisteluun, tai sitten jostain elämänvaiheesta ei ehkä ole ollenkaan kuvia – mitä se kertoo? Ajattelen kuvia valtavina aarteina.

Psykologikin on usein kuvien kanssa tuntemattoman edessä: jotain selvästi tapahtuu, mutta sitä voi olla hankala sanallistaa. Kuvat voivat sanoittaa asiakkaalle jotain tärkeää. Valokuvausretkelle lähtiessä aina ei edes tiedetä mitä haetaan, mutta merkitys löytyy sitten lopputuloksesta.

Työssä kuvaus tapahtuu usein filmikameralla, jotta kuvaaja ei etukäteen poistaisi ”huonoja” otoksia, vaan asiakas saisi rauhassa valita itseään puhuttelevat ruudut. Usein ne ovat aivan eri kuvia kuin mitä kuvaaja olisi valinnut, ja juuri se on tärkeää. 

Kuva on vain apuväline

Outi Johansson painottaa, että kuva ei missään nimessä ole itsetarkoitus vaan apuväline. Kuulluksi ja nähdyksi tuleminen on asiakkaalle tärkeintä.

– Voimauttava valokuva ei ole niinkään yksittäinen menetelmä, vaan kokonainen tapa tehdä työtä. Jonkinlainen ajatusmallin muutos on mukana minussa joka päivä, vaikken erillisiä valokuvaprojekteja tekisikään. Ammatillisuus nähdään voimauttavassa valokuvassa enemmän vuorovaikutteisesti ja rakkaudellisena, ei ole ”kohdetta”, jota yritetään ammattilaisesta käsin muuttaa ja muokata.

– Nuorten kanssa työskentelyyn tämä on minulle ihanteellinen tapa, kun psykologina työskentelen paljon identiteettiasioiden parissa. Tiedän kuitenkin, että voimauttavaa valokuvaa käytetään todella monipuolisesti eri elämänaloilla; joka paikassa missä on tarkoitus tulla kuulluksi ja ymmärretyksi. 

Se sopii parisuhdetyöhön, puheterapiaan, kehonkuvan vääristymiin, perhetyöhön, saattohoitoon ja sitä käyttävät esimiehet työyhteisössä kehityskeskusteluissa alaisten kanssa. Tarinoista tulee jotenkin nopeammin syviä kuvan kautta kuin pelkillä sanoilla.

– Ehkä suurin oppi itselleni on ollut, että olen työssäni entistäkin asiakaslähtöisempi. Nuoren kohdalla kaikenlainen määrittely ja arviointi tuntuu epämiellyttävältä: mikä minä olen sanomaan, miten toisen tulisi elämäänsä elää? Toisaalta olen oppinut itsekin vahvemmaksi: kunnioitan omia arvojani nyt enemmän.

Lempeä katse -näyttely koostuu yhdeksästä valokuvaprosessista, joiden toteuttajia ovat menetelmäkoulutuksen käyneet kentällä toimivat ammattilaiset. Päähenkilöt ovat saaneet määritellä, mikä on heille voimauttavaa, miten he haluavat tulla nähdyiksi ja millaisia asioita he haluavat vahvistaa ja löytää elämässään. Prosessia on ohjannut voimauttavan valokuvauksen konkari Miina Savolainen, jonka moni muistaa yli kymmenen vuoden takaa Maailman ihanin tyttö -projektista.