Vanhempien välinen riitely 

Nykytutkimuksissa on korostettu riitelyn moniulotteista luonnetta. Riitely voi ilmetä esimerkiksi verbaalisena tai fyysisenä aggressiona, mutta myös rakentavana selvittelynä, tai vuorovaikutuksesta vetäytymisenä. On arveltu, että nämä riitelyn ilmenemismuodot ovat keskeinen määrittäjä sille, miten vanhempien välinen riitely vaikuttaa lapsen hyvinvointiin. Aihepiiristä onkin kertynyt jo runsaasti tutkimuksia. 

Meta-analyysissä van Eldik ja kumppanit (2020) kokosivat yhteen 169 tutkimuksen tulokset. Tulokset olivat itse asiassa yllättäviä sen suhteen, että hyvin erilaisetkin riitelyn ulottuvuudet olivat kutakuinkin yhtä vahvasti yhteydessä lapsen mielenterveyteen. Esimerkiksi vanhempien välisen riitelyn tiheys, rakentavuuden puute, vihamielisyys ja vetäytyminen korreloivat yhtä voimakkaasti sekä lapsen käytösoireiluun (r = .16–.18) että tunne-elämän oireiluun (r = .16–.18). Tämä saattaa kertoa siitä, että lapset ovat varsin herkkiä havainnoimaan vanhempien välisiä ristiriitoja, myös silloin kun ne ilmenevät piilevästi.

Eldikin ja kumppaneiden meta-analyysissä yksi riitelyn ulottuvuus kuitenkin erottautui muita tärkeämpänä: Mikäli riidat koskivat lasta tai lapsen liittyviä asioita (kuten kasvatusta), riitely oli erityisen haitallista lapsen mielenterveydelle (r = .27 ja .19). Tämä voi selittyä sillä, että lasta koskeva riitely ilmentää vanhempien yleisempiäkin vaikeuksia sovittaa yhteen toimintaansa lapsen kanssa. Yhteisvanhemmuuden ongelmien kautta vaikutukset voivat näin ulottua suoraan lapseen, vaikka lapsi ei olisikaan varsinaisissa riitatilanteissa itse läsnä.

Myös van Dijk ja kumppanit (2020) olivat kiinnostuneita riitelyn vaikutuksista lapseen, mutta heitä kiinnosti vanhemmuuden merkitys tässä ilmiössä. He kokosivat meta-analyysiin 115 avioeroperheitä käsittelevän tutkimuksen tulokset. Tulokset tukivat oletusta ketjuutuneista vaikutuksista: Erovanhempien välinen runsas riitely vähensi strukturoivaa vanhemmuutta (kuten lapsen monitorointia), lisäsi vihamielistä vanhemmuutta (kuten lapsen vähättelyä) sekä lisäsi roolisekaannuksia lapsen ja vanhemman välisessä suhteessa (kuten vanhemman liiallista tukeutumista lapseen). Kukin näistä tekijöistä oli myös yhteydessä lapsen runsaampaan oireilua, eli toimi välittävänä mekanismina vanhempien välisen riitelyn ja lapsen mielenterveysoireiden välillä. Nämäkin tulokset puhuvat sen puolesta, että riitely on lapsen mielenterveydelle erityisen haitallista silloin, kun riitely heikentää vanhemmuuden laatua tai lapsi tulee tavalla tai toiselle vedettyä riitaan mukaan.

Lapset reagoivat siis herkästi vanhempiensa välisiin riitoihin. Mitä tämä merkitsee lapsen psykologisen kehityksen kannalta? Tan ja kumppanit (2019) tarkastelivat ilmiötä kiintymysteorian näkökulmasta. He kokosivat yhteen 24 tutkimuksen tulokset ja jäsensivät nämä sen mukaan, oliko tutkimuksessa mitattu vanhempien parisuhteen myönteistä laatua (esimerkiksi samanmielisyyttä ja läheisyyttä) vai riitelyä (esimerkiksi vihamielisyyttä ja vetäytymistä). Lapsen kiintymystä tarkasteltiin yksiulotteisesti turvallisuuden (vs turvattoman) kiintymyksen määränä. Tulokset osoittivat, että ainoastaan vanhempien keskinäinen riitely oli yhteydessä lapsen turvattomaan kiintymykseen (r = .28), mutta parisuhteen myönteinen laatu ei ollut yhteydessä lapsen kiintymykseen. Vanhempien välinen runsas riitely näyttää siis heikentävän myös lapsen luottamusta siihen, että hän voi turvautua ja saada vanhemmilta apua tarvittaessa. Tämä lienee ymmärrettävää siitä näkökulmasta, että riitelylle altistuva lapsi ei hädän keskellä helpostikaan löydä turvaa suuttuneista vanhemmistaan. 

Emotionaalisen turvallisuuden teoria

Kiintymysteoria ei kuitenkaan huomioi vanhempien välisiä suhteita perheessä. Osin tästä syystä Davies ja kumppanit (2008) ovat kehittäneet emotionaalisen turvallisuuden teorian. Teoria pyrkii selittämään miksi ja miten vanhempien välinen riitely vaikuttaa lapseen. Keskeisenä olettamuksena on, että lapset ovat evolutiivisen kehityksen aikana suuntautuneet reagoimaan heistä huolehtivien aikuisten välisiin suhteisiin ja ristiriitoihin. Tämä ilmenee esimerkiksi riitelylle altistuneiden lasten emotionaalisessa reaktiivisuudessa ja vanhempien välisiä suhteita koskevissa turvattomissa representaatioissa.

Dubose ja kumppanit (2019) tarkastelivat sekä kiintymyksen että emotionaalisen turvallisuuden yhteyksiä nuorten (n = 225) mielialaoireiluun. Emotionaalista turvallisuutta mitattiin Security in the Interparental Subsystemitsearviointikyselyllä. Kysely kartoittaa nuorten representaatioita liittyen perheen toimintakykyyn (esimerkiksi ”Vanhempieni riidellessä tulemme silti perheenä toimeen”), riitelyn tuhoisuuteen (esimerkiksi ”Mietin eroavatko vanhempani”) ja läikkymiseen (esimerkiksi ”Koen että riitely on minun syyni”). Nuoren kiintymyksen turvallisuutta puolestaan mitattiin The Inventory of Parent and Peer Attachment kyselyllä. Tulokset osoittivat – odotusten mukaisesti – että kiintymyksellä ja emotionaalisella turvallisuudella oli kertautuvia vaikutuksia mielialaoireiluun. Toisin sanoen, nuoret, joilla oli sekä emotionaalista turvattomuutta että turvaton kiintymys, olivat erityisen alttiita kokemaan mielialaoireita. Näiden järjestelmien välinen yhdysvaikutus tukee käsitystä niiden erillisyydestä. 

Emotionaalisen turvallisuuden teorian eräs toinen oletus on, että riitelylle altistuminen muovaa lapsen selviytymiskeinoja, joiden perimmäinen tarkoitus on auttaa lasta selviytymään aggressiivisessa ympäristössä. Davies ja kumppanit (2019) tutkivat dominoivuutta yhtenä interpersoonallisena selviytymisstrategiana. Erityisenä kysymyksenä oli, välittääkö lapsen dominoivuus, kuten säälimättömyys ja toisten komentelu, emotionaalisen turvallisuuden vaikutuksia käytösoireiluun. 

Pitkittäistutkimuksessa seurattiin 243 perhettä kolme kertaa vuoden väliajoin. Lapset olivat tutkimuksen alussa noin 5-vuotiaita. Lasten emotionaaliseen turvallisuuteen liittyviä representaatioita mitattiin MacArthur Strory Stem Batterynmuokatulla versiolla, johon oli lisätty vanhempien välisiä vuorovaikutustilanteita. Lasten dominoivuutta mitattiin tarinatehtävällä, jossa selvitettiin lapsen toimintatapoja ikätovereiden kanssa ilmenevissä ristiriitatilanteissa. Lapsen käytösoireita mitattiin sekä vanhempien että opettajien arvioilla. 

Tulokset osoittivat – odotusten mukaisesti – että lapsen emotionaalisen turvattomuuden lisääntyminen ennusti myös dominoivuuden lisääntymistä, ja tämä puolestaan ennusti vuoden kuluttua lapsen käytösoireiden lisääntymistä. Tulos viittaa siihen, että lapsen emotionaalisen turvallisuuden puute sai tämän turvautumaan dominoivaan strategiaan, mikä myös osaltaan selitti lapselle kehittyvää käytösoireilua. 

Lopuksi

Lapset näyttävät olevan herkkiä havaitsemaan ja reagoimaan vanhempien riitelyn hyvinkin erilaisiin muotoihin. Ikävä kyllä, vanhempien välisellä riitelyllä näyttää olevan parisuhteen myönteisiä puolia paljon tärkeämpi rooli lapsen hyvinvoinnin määrittäjänä. Riitely vaikuttaa erityisen haitalliselta silloin kun lapsi, tavalla tai toisella, tulee vedetyksi mukaan tähän aikuisten väliseen tapahtumaan mukaan. On kuitenkin hyvä myös huomioida se mahdollisuus, että joskus lapsen kuormittavat ominaisuudet (kuten vaikea käytösoireilu) jo itsessään voi herättää ristiriitoja yhteisvanhemmuudessa. 

Kiintymysteoria on ollut psykologian valtavirtaa jo pitkään. Emotionaalisen turvallisuuden teoria laajentaa näkökulmaa myös kohti vanhempien välistä parisuhdetta. Tämä näkökulma on hyvä huomioida esimerkiksi kliinisessä työssä, sillä se voi auttaa ymmärtämään lapsen oireilua sopeutumana tämän perheolosuhteisiin.

Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 4/2020.