”Kuka nyt huolehtii puutarhastani?” ”Miksi puoliso saa jatkaa elämää?” Näitä jutustellaan sairaalasängyn äärellä. Huolestutaan mökin laiturista, surraan kesken jäänyttä elämää ja välillä nauretaankin. Psykologi ei pysty palliatiivisen hoidon tai saattohoidon vaiheessa parantamaan ketään, mutta voi antaa kuolevalle ja hänen läheisilleen välineitä ja tilaa käsitellä tunteitaan. Kuunnella niitä vaikeitakin asioita, joilla läheisiä ei haluta ahdistaa. 

Ahdistuksen sanoittaja

Miranda Koskinen työskentelee Suursuon sairaalassa Helsingissä, ensimmäisenä psykologina koskaan. Työkenttänä on kaksi palliatiivisen ja saattohoidon osastoa, kotisairaala ja palliatiivinen poliklinikka. Ei ollut mitään saappaita, joihin hypätä, joten työ on pitänyt luoda itse. Elämän loppuvaihe on perinteisesti ollut lääketieteen, sielunhoitajien, teologien ja vapaaehtoistyöntekijöiden aluetta. 

– Tulen mukaan, kun potilas toivoo sitä. Puhumme vaikka siitä, onko ihmissuhteessa ratkaisematon asia, miten voisi sietää ahdistusta ja kuolemanpelkoa tai käymme omaa elämää läpi. Kohtaamista, kannattelua, turvallisuuden luomista. Joku voi sanoa tunnin jälkeen, että kuoleman ajattelu tuntuu yhä ahdistavalta, mutta hetken oli hyvä olla, Koskinen kuvailee.

Kuolema on usein pelkkä sairaalaa, diagnoosia, lääkitystä ja hoitoa. Koskinen on huomannut, että parantumattomasti sairaan sosiaalinen kuolema tapahtuu paljon ennen faktista kuolemaa. Ystävät kaikkoavat, ihminen joutuu eristyksiin hoitotoimenpiteiden takia. On hätää, yksinäisyyttä ja huolta niistä, jotka jäävät.

– Työnohjaajani sanoi hyvin: kuolema on tuhovoima, joka jättää kaiken kesken. Ei ole mikään arvo, että oma kuolema pitäisi hyväksyä tai edes ajatella sitä – jokainen saa kuolla juuri niin kuin haluaa. 

Parhaimmillaan psykologi validoi pelkoa ja ahdistusta. Sen kyllä huomaa, kun potilas saa tukea omalle epäoikeudenmukaisuuden kokemukselleen ja olo helpottaa. Miranda Koskinen soveltaa työssään mm. hyväksymis- ja omistautumisterapian ja kanadalaisen ”dignity therapy”:n menetelmiä. Siinä ollaan eksistentialististen kysymysten äärellä: mikä minun roolini elämässä oli, mitä tästä jää, mitä tulee minun jälkeeni?

– Usein yllättää, kuinka vähän kuolema toisia mietityttää ja miten rauhassa he ovat itsensä kanssa. Monella on ollut rikas elämä. Kuulen paljon huumoria, ja sekin kuuluu saattohoito-osastolle. Kuoleman läheisyys harvemmin jalostaa ketään, eikä se muuta persoonaa eikä reagoimistyyliä.Miranda Koskinen toivoo, että elämän lopputaipaleen hoidossa olisi jatkossa selkeä hoitopolku myös psykologin palveluiden osalta.

Kuolema on tabu

Koskinen huomasi jo erikoissairaanhoidon puolella työskennellessään, että henkilökunnan on vaikea kohdata kuoleman ajatusta. Sairaaloilla on vahva tarve medikalisoida ja harmonisoida kuolema ja tehdä siitä siisti projekti. Kuoleman hyväksyvä potilas on helppo ja oikeanlainen potilas. Läheisetkin kaihtavat aihetta: käy niin että kuoleva suojelee omaisia ahdistukselta eikä päinvastoin. Lopulta kukaan ei puhu siitä mistä kaikkien pitäisi puhua. 

– Kuolema on yksilötasolla edelleen tabu. Meillä ei ole keinoja tai malleja asian käsittelyyn. Uskomatonta, miten selkeästi se näkyy jopa paikoissa, joissa kuolema on arkipäivää. Elävien epämukavuus ikävä kyllä ratkaisee. Suremisesta ja tunteiden näyttämisestä on tullut kovin yksityistä. 

Miranda Koskinen on pohtinut yhteiskunnallisella tasolla, miksi kuoleman kohtaaminen on niin vaikeaa. 

– Nykyään voi mennä pitkään, ettei kukaan läheinen kuole, ja silloinkin ammattilaiset hoitavat prosessin näkymättömästi. Ennen vainajaa säilytettiin riihessä, oli itkijänaiset ja saattueet halki kylän. Koko länsimainen kuoleman kulttuuri on muuttunut: emme usko enää tuonpuoleiseen, eli ei ole mitään parempaa mitä odottaa. Kaikki on tässä ja nyt.

Puhutaan kiertoilmauksin, vältellään aihetta, ylläpidetään epärealistista toiveikkuutta hoitomenetelmistä, toivetta eloonjäämisestä. Niin saa tietysti ollakin, kuolevalta ei saa viedä unelmaa.

Taiteessa ja mediassa kuolemaa kyllä käsitellään, mutta usein surun ja romantisoinnin kautta. Kirjallisuuskin on usein tarkoitettu suruun heille, jotka jäävät. Läheiset eivät pysty käsittelemään ahdistustaan, ja pahimmillaan potilas yrittää sitten olla mieliksi heille.

Miten psykologi jaksaa lohduttomuutta ja kuolemaa?

– Työnohjaus, hyvä esimies ja työkaverit ovat tärkeitä. Täytyy löytää tasapaino, ettei etäänny liiaksi tai toisaalta vajoa samaan ahdistukseen kuolevan kanssa. Hinta, jonka joutuu maksamaan, on oman kuolemattomuuden illuusion rikkominen. Sanonkin usein asiakkaalle, että kaikki me lähdetään täältä – ehkä sinä vain lähdet vähän aikaisemmin kuin minä.  

Psykologit osaksi hoitoketjua

Psykologiselle osaamiselle on valtava tarve perus- ja erikoissairaanhoidossa. 

– Potilaat kuvaavat, miten tökerösti heille on kerrottu diagnoosista tai vaikkapa palliatiiviseen hoitoon siirtymisestä. Tuntuu epäinhimilliseltä, miten paljon ihmisiä siirrellään elämän viimeisinä päivinä paikasta toiseen – hoito ei aina ole kovin arvokasta. Tähän tarvittaisiin psykologin osaamista.

Psykologia tarvittaisiin enemmän jo alkuvaiheessa, kun henkilö saa palliatiivisen päätöksen. Jos psykologi astuu huoneeseen vasta saattohoitovaiheessa, ollaan jo myöhässä. Osastoilla tarvitaan koulutusta palliatiivisen potilaan kohtaamisesta ja työnohjausta. Psykologi voi tukea kaikkia: potilasta, läheisiä ja työyhteisöä.

Kuoleman kohtaaminen ei sinällään vaadi erityisosaamista, vaan silloin tarvitaan mukana elämistä, koskettamista, ja vieressä olemista. Kaikki vuorovaikutustilanteet ovat tärkeitä, eikä se vie hoitohenkilökunnalta yhtään kauempaa aikaa. Tästä psykologi voi muistuttaa. Psykologi voi myös neuvoa lääkkeettömiä kivun hallintakeinoja, kuten rentoutus- ja tietoisuustaitoharjoitteita. Liian usein automaattiratkaisuna kaikkeen on suuri lääkearsenaali. 

– Lääkkeellinen kivunhoito on kyllä riittävää, mutta potilaat eivät koe saavansa tarpeeksi tietoa sairaudesta, sen vaiheista ja ennusteesta. Suurin osa toivoo tukea emotionaalisen kohtaamiseen. 

Psykologi ei tällä hetkellä yleensä ole osa palliatiivista hoitoketjua, eikä tutkimustietoa psykologisista interventioista ole paljon. Palliatiivisen hoidon psykologiseen osaamiseen ei ole erikoistumiskoulutusta, joskin aihetta sivutaan joissain opinnoissa. Saattohoito-ohjeita ei tyypillisesti ole ollut laatimassa yhtään psykologia eikä psykologin tukea mainita niissä. Koskinen on ollut puhumassa lääkäreiden ja sairaanhoitajien koulutuksissa ja on huomannut, että tiedolle ja osaamiselle on valtava tarve.

Millainen sitten olisi täydellinen hoitopolku?

– Potilaalle tarjottaisiin aktiivisesti tietoa ja psykologin apua, ja kontakti pysyisi elämän loppuun asti. Jos tuntuu, että psykologinen apu ei ole tarpeen, olisi vertaistukea ja ryhmätoimintaa. Hoito olisi suunnattu ensisijaisesti kuolevalle – läheisille on usein tarjolla muutakin tukea. Samanlaista psykologista tukea saisi joka puolella Suomea, ja sitä saisi tarvittaessa myös kotiin. Psykologi olisi osa hoitotiimiä alusta loppuun.

Miranda Koskinen myöntää, ettei toiminnan luominen tyhjästä ole ollut helppoa.

– Ajattelen, että esimerkiksi teologeilla on selkeämpi työnkuva, koska heillä on roolit ja perinteet, kuten vaikkapa saattohartaus. 

Hän kannustaakin psykologeja mukaan työhön. Kenttä on valtava, mielenkiintoinen ja monipuolinen ja siinä pääsee työskentelemään yksilöiden, perheiden ja pariskuntien kanssa. Uuden toimintamallin luominen on hedelmällistä.

– Ala on jotenkin täysin poikkeuksellinen – siinä joutuu hylkäämään kaiken sen, minkä on oppinut ja sisäistänyt psykologin työstä aiemmin. Palliatiivisessa ja saattohoitovaiheessa hoito ei ole kuratiivista, tavoitteellista eikä potilasta velvoittavaa tai osallistavaa. Potilaan tilanne on kuin Pisan kalteva torni: sitä ei voi suoristaa, vaan pitää vain sietää ja miettiä yhdessä, mikä siinä tilanteessa voisi olla jollain tavalla merkityksellistä.  Ja jos ei mitään ole, niin sekin käy. Potilaiden kanssa keskustellaan isoista ja tärkeistä asioista, ja se on aika ihmeellistä ja arvokasta.

//

KUKA

• Miranda Koskinen
• Asuu: Helsingissä
• Koulutus: PsM, tekee terveyspsykologian erikoistumisopintoja
• Työpaikka: Helsingin kaupungin Suursuon sairaala ja Terveystalo
• Aikaisemmat työt: HYKS kipuklinikka
• Harrastukset: Showtanssi, baletti, rakastaa Lappia ja yllättäviä kokemuksia. Toimii psykologien sosiaalisen vastuu -järjestön varapuheenjohtajana.
• Tätä et tiennyt: On ajanut traktorikortin ja puhuu espanjaa 

Juttu on julkaistu Psykologi-lehdessä 1/2020.