Kun on pakko saada

Eve Hietamiehen kirja vie tuntemattomaan maailmaan, sinne mihin oma elämänkokemus, eikä edes mielikuvitus yllä. Riikka Tuomi kertoo elämäntarinansa, päihteiden käyttäjän arjen 20 vuoden ajalta, aina siitä lähtien kun hän joi Koskenkorvaa hyvinkääläisen alakoulun vessassa. 

Riikan vanhemmat joivat, äidin vaihtuvat miesystävät löivät. Vähitellen Riikka sulkeutui kuoreensa. Tunteet pakenivat ja yhteys itseen ja toisiin heikkeni, katosi, ehkä sitä ei edes ollut koskaan ollut. Kuten myös omat rajat, itsesuojelu liukeni. Jäljelle jäi pahan olon poistaminen millä tahansa myrkyllä. Riikka käytti piikkihuumeita 15 vuotta. Huumeiden käyttö johti asunnottomuuteen, rikoksiin, väkivallan uhrin asemaan, kahteen verenmyrkytykseen ja taisteluun hengestä. Poikaystävä vammautui huumeista ja kuoli sairaalaan.

Päihteillä täytetään tyhjyyttä ja haetaan rohkeutta. Riikan juurisyy melkeinpä kaikkiin tekoihin ovat olleet hyväksytyksi tulemisen tarve ja sekä hylätyksi tulemisen pelko. 

Hietamies osaa kirjoittaa niin, että tarina kulkee. Ajoittain Riikan kertomusta täydentävät ammattilaiset. Suomessa kuolee alle 25-vuotiaita huumeisiin väkilukuun suhteutettuna eniten Euroopassa, kaksi nuorta viikossa. Muuntohuumeet ovat arvaamattomia, eikä yhdistelmien sisällöistä ole tietoa. Erityisesti tyttöjen ja naisten kohtelu päihdepiireissä on armotonta, ja heihin kohdistuu hyväksikäyttöä ja väkivaltaa. Asunnottomuus pahentaa riippuvuutta hyväksikäyttäjistä.

Tarina nostaa esiin kysymykset: missä kohtaa asiat olisivat vielä voineet mennä toisin? Pitääkö huumeiden käyttöä lähestyä kriminologisesta vai terveydenhuollon näkökulmasta? Psykologina joutuu sen äärelle, tarjotaanko mielenterveydenhoitoa vasta kun päihdekäyttö on loppunut. Voisiko mieluummin kysyä ”Oletko pärjännyt ilman päihteitä?” kuin ”Oletko käyttänyt?” Riikan mukaan päihteistä luopunutta pidetään sankarina, mutta kukaan ei auta, kun käyttö on päällä. 

Nöyryytettynä, rahat vietynä, psyyke pirstaleina kävelin juna-asemalle aikomuksenani tappaa itseni, mutta raiteita oli niin monta, etten tiennyt miltä seuraava juna tulisi. Elämä oli vihdoin mennyt siihen pisteeseen, ettei jäljellä ollut muuta kuin vaihtoehdottomuutta: itsemurha. Pelkäsin kuolemaa, mutta halusin, että tuska loppuu. Jos olisi vielä joku juttu, ettei tarvitsisi tappaa itseään.

Tuo joku juttu löytyi – pieni toivon hiven kantoi raiteiden yli. Riikka raitistui. Hän kertoo addiktiosta toipumisestaan, posttraumaattisen stressihäiriön kanssa elämisestä, vaikeasta tiestä kohti läsnäoloa ja arjen taitojen opettelua. Hänen mukaansa huumeet eivät ole ratkaisu mihinkään. Riikka toimii koulutettuna kokemusasiantuntijana pyrkien estämään toisten luisumisen sinne, missä hän itse on ollut. 

Kirjaesittelyn kirjoittaja on terveyspsykologian erikoispsykologi, kouluttajapsykoterapeutti ja Kulttuurimedia Kuiskeen toimittaja.