Masennuksen biologia

Evoluutiopsykologia on teoreettinen viitekehys, jonka keskeinen idea on nähdä ihmisen mieli biologisen evoluution tuottamana ominaisuutena. Evoluutioon perustuva analyysi on osoittautunut biologiassa erittäin selitysvoimaiseksi lähestymistavaksi, ja evoluutiopsykologia pyrkii tuomaan biologiassa menestyneitä teoreettisia työkaluja välineiksi myös ihmisen psykologian ymmärtämiseen. Parhaimmillaan evoluutiopsykologia tarjoaa oivaltavia ja vahvasti empiriaan nojaavia selityksiä ihmisen käyttäytymiselle, mutta ajoittain sillä on tuotettu myös karkeita yksinkertaistuksia ja spekulaatiota, jota on mahdoton testata tieteellisesti.

Kirjassaan Masennuksen Biologia – Evoluutiopsykologinen näkökulma mielialahäiriöihin dosentti Markus J. Rantala käyttää evoluutiopsykologian viitekehystä hahmotellakseen teorian masennuksen olemuksesta, syistä ja hoitotavoista. Hänen näkökulmansa masennukseen on erittäin biologinen: mielenfilosofisesti Rantala käytännössä edustaa reduktiivista käsitystä mielestä, jossa aivojen (ja laajemmin koko kehon) biokemiallinen toiminta määrittää ajattelun ja kokemukset. Tästä seuraa, että muutokset biokemiassa johtavat väistämättä muutoksiin myös psyykkisellä tasolla, ja ihmisen psyykkisten tilojen voidaan olettaa esiintyvän melko samanlaisina kaikilla muillakin lajeilla, joilla on samankaltainen biokemia. Tästä näkökulmasta masennuksen kokemus ja siihen liittyvät ajatukset ovat lähinnä oire, ja varsinaiset syyt masennukselle löytyvät ympäristöstä sekä elimistön tilasta.

Reduktiivinen näkemys mielestä ei ole kaikkien hyväksymä, mutta kirjalle on ansio, että kirjoittaja tekee oletuksensa kirjan alussa varsin selväksi. Lähtökohdastaan käsin Rantala kehittää myös teoriansa johdonmukaisesti.

Rantalan teoria perustuu darwinilaisen lääketieteen ideoihin: teoriassa esitetään, että mielialan lasku on lajimme evolutiivisen historian aikana tietyissä tilanteissa ollut hyödyllistä, ja nykypäivän masennusdiagnoosin takana on itse asiassa joukko reaktioita erilaisiin evolutiivisessa historiassamme kohtaamiin haasteisiin. Nämä reaktiot muuttuvat ongelmaksi, jos ne kroonistuvat – silloin niistä ei ole enää hyötyä vaan ainoastaan haittaa. Tämä kroonistuminen näkyy Rantalan mukaan elimistössä matala-asteisena tulehduksena, josta seuraavat pitkittyneet mielialaongelmat. Tätä tulehdustilaa ylläpitävät modernista länsimaisesta elämäntavasta johtuvat tekijät, kuten vähäinen liikunta ja myrkylliset kemikaalit, sekä sosiaaliset tekijät kuten yksinäisyys tai jatkuva stressi.

Hoito tällaiseen masennukseen on Rantalan mukaan sen syiden tunnistaminen, ja ratkaisu matala-asteisen tulehduksen rauhoittaminen terveellisillä elämäntavoilla.Nykyisiä masennuksen hoitokäytäntöjä Rantala kritisoi vahvasti, pitäen niitä oireiden, ei masennuksen syyn hoitona. Erityisesti perinteisiä masennuslääkkeitä Rantala pitää enemmän haitallisina kuin hyödyllisinä. Hän perustaa väitteensä näiden lääkkeiden hankaliin haittavaikutuksiin ja epäselvään tutkimusnäyttöön niiden tehosta.

Teoriansa perusideat Rantala sitoo empiirisiin tutkimuksiin ja evoluutiopsykologian sekä darwinilaisen lääketieteen periaatteisiin, jotka ovat alalla yleisesti hyväksyttyjä. Rantalan teorian lähtökohdat ovatkin tieteellisesti mielenkiintoiset ja niistä voi hyvinkin olla mahdollista luoda jotain uutta ja hyödyllistä. Teorian yksityiskohdat, kuten masennuksen eri tyypit ja niiden hoidot, ovat kuitenkin vielä varsin spekulatiivisia ja perustuvat suurelta osin korrelatiivisiin eläintutkimuksiin. Rantala itse myöntää ideoidensa hypoteettisuuden, joskin tästä olisi voinut muistuttaa lukijaakin useammin – ilman tutkijakoulutusta voi olla vaikeaa erotella runsaisiin empiirisiin tuloksiin perustuvat väitteet testausta kaipaavista hypoteeseista. Tämä on ongelmallista, koska kirja on kuitenkin suomenkielinen ja populaarilla tyylillä kirjoitettu, ja siten lukijoista suuri osa ei pysty arvioimaan eri väitteisiin liittyvää näytön määrää. 

Kirjoitustyyliltään kirja on erilaista diskurssia kuin ihmistieteissä yleensä. Rantala esittää asiansa suorasukaisesti eikä pehmitä kohtia, jotka voivat aiheuttaa lukijoissa tunnereaktioita. Tämä tapa esittää asiat voi ärsyttää osaa lukijoista, mutta itse tulkitsin sen lähinnä ajattelutavaksi, jossa empiiriset havainnot asetetaan kaiken muun yläpuolelle.

Kokonaisuutena Masennuksen biologia on tieteellisesti mielenkiintoinen avaus, jonka spekulatiivisemmat ideat kuitenkin kaipaisivat empiiristä validointia. Huomionarvoista on, että vaikka kirjan lähtökohta on reduktiivinen käsitys ihmisen mielestä ja se on ajoittain tarpeettoman kriittinen nykyisiä masennuksen hoitokäytäntöjä kohtaan, tuskin monikaan psykologi tulee olemaan eri mieltä sen loppupäätelmistä: Rantalan mukaan paras tapa hoitaa masennusta olisi ennaltaehkäistä sitä yhteisöllisyydellä, terveillä elämäntavoilla ja stressin vähentämisellä. Suuri vastuu tästä työstä on poliittisilla päättäjillä, joiden tulisi ohjata enemmän resursseja erityisesti lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistämiseen.

FT Nils Sandman

Kirjoittaja on tutkijatohtori Turun ja Helsingin yliopistoissa, tutkimusalana unen vaikutus hyvinvointiin. Hän opettaa evoluutiopsykologiaa Turun yliopistossa.