Ilmastoahdistuksesta toivoon

Maailma havahtui toden teolla ilmastonmuutoksen uhkaan vuonna 2018. Silloin ilmestyi uusi hallitusten välisen ilmastopaneelin IPCC:n raportti, jonka mukaan ilmaston lämpeneminen pitäisi saada pysäytettyä nopeammin kuin mitä aiemmin oli uskottu. Saman vuoden kesään osuivat myös Ruotsin laajat metsäpalot, ja koululaisten ilmastoliike levisi moniin Euroopan maihin, Suomeenkin.

Ilmastonmuutoksen sijaan moni alkoi puhua ilmastokriisistä. Toinen jokapäiväiseen kielenkäyttöön vakiintunut uusi termi oli ilmastoahdistus.

Ympäristöteologian dosentti Panu Pihkala tunnetaan etenkin ympäristöahdistuksen tutkijana. Hän on julkaissut aiheesta useita kirjoja ja pitää tällä hetkellä Helsingin yliopistossa Ympäristöahdistus – tieteidenvälisiä näkökulmia -kurssia.

Pihkalan mukaan ympäristöahdistus on ollut ilmiönä olemassa jo ainakin 1960-luvulta lähtien.

– 1980-luvulla oli yleistä pelätä ydinsotaa, se on ilmastoahdistusta lähimpänä oleva maailmantilasta johtuva ahdistus. Ne muistuttavat toisiaan siinä suhteessa, että yksilö kokee voimattomuutta niiden edessä. Merkittävä ero on, että onneksi toistaiseksi ydinsota ei ole koittanut, mutta ekologinen kriisi pahenee koko ajan. 

Ympäristöahdistus on ollut ilmiönä olemassa
jo ainakin 1960-luvulta lähtien.

Pihkalan mielestä ilmastoahdistuksesta puhuttaessa olisi aina tarkennettava mistä puhutaan.

– Ahdistus-sana on laaja-alainen, mutta siitä seuraa myös epätarkkuutta, se voi olla lievää tai voimakasta. Jos ilmastoahdistuksesta puhutaan yleisellä tasolla, niin sitä ei pitäisi patologisoida. Mutta se voi kuitenkin olla myös niin voimakasta, että täyttää useamman diagnostisen kriteerin, eli esimerkiksi masennusdiagnoosi täyttyy.

Pihkalan oma määritelmä ilmastoahdistukselle on: Erilaiset vaikeat tunteet ja tuntemukset, jotka johtuvat merkittävissä määrin ilmastokriisistä.

Sitran teettämän väestökyselyn mukaan 2010-luvun lopulla ilmastoahdistusta kokevien suomalaisten määrä on lisääntynyt merkittävästi. Esimerkiksi 12 prosenttia suomalaisista on kokenut vahvaa epätoivoa ja yhdeksän prosenttia masennusta ilmastonmuutoksen takia.

Lisää psykologista tutkimusta 

Psykologiliiton opiskelijasihteeri, psykologian kandidaatti Julia Sangervo on tehnyt psykologian pro gradu -työnsä ilmastoahdistuksen ja -toivon yhteydestä ilmastotoimiin. Hän kiinnostui aiheesta, koska koki, että mediassa puhuttiin nuorten ilmastoahdistuksesta korostetun häiriökeskeisesti ja mutu-tuntumalla.

– Koska ilmastonmuutos on niin vakava uhka, on normaalia, että se herättää ahdistusta. Olisi tärkeää, että auttajatkin tietäisivät enemmän ilmastoahdistuksesta ja ylipäänsä ilmastonmuutoksen psyykkisistä seurauksista. Huomasin, että aiheesta oli tehty todella vähän tieteellistä tutkimusta Suomessa.

Myös kestävien käyttäytymismuutosten apulaisprofessori Annukka Vainio Helsingin yliopistosta peräänkuuluttaa lisää nimenomaan psykologista sekä empiiristä tutkimusta ilmastoahdistuksesta. Sosiaalipsykologitaustainen Vainio on jäsen Suomen ilmastopaneelissa, joka on päättäjille asiantuntijatietoa tuottava itsenäinen asiantuntijaelin.

– Toistaiseksi ilmastoahdistuksesta puhuminen on jäänyt ehkä vähän ilmiötasolle. Yhdysvaltalainen kasvatustieteen professori Susan Clayton on kutsunut sitä vuoden 2019 suurimmaksi kulttuuri-ilmiöksi. Sitä tavallaan tarjotaan reagointitapana ilmastonmuutokseen. 

Ei isoja muutoksia elämäntapaan

Minkälaiseen huoleen ilmastonmuutoksen suhteen on sitten syytä?

Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteeri Petteri Taalas kertoo, että ilmastonmuutoksen aiheuttamia vakavia seurauksia näkyy jo nyt. Esimerkiksi vuoden 2010 heinäkuussa Suomessa kuoli helleaallon seurauksena arviolta 500 ihmistä enemmän kuin normaalisti. 

Taalaksen mukaan muutokset jatkuvat vielä lähivuosikymmeninä koko maailmassa ja myös Suomessa. Arktisen alueen merijäästä on tähän mennessä sulanut 70 prosenttia ja senkin takia Suomi on muuta maailmaa voimakkaamman lämpenemisen piirissä.

– Jos epäonnistumme ilmastonmuutoksen torjunnassa, niin elinolot muuttuvat vaikeiksi osassa maapalloa. Esimakua tästä on jo saatu. Afrikan mantereella lisääntynyt kuivuus vaikeuttaa maanviljelyä, joka on hyvin tärkeä elinkeino siellä. Siitä seuraa muun muassa pakolaisuutta.

Taalaksella on myös hyviä uutisia. Ilmaston lämpenemisen pysäyttämisen keinot ovat tiedossa. 

– Meidän on ensinnäkin muutettava energiantuotanto hiilivapaaksi. Toiseksi autojen olisi hyvä liikkua esimerkiksi sähköllä tai vedyllä. Kolmanneksi asumisen päästöjä on vähennettävä kiinnittämällä huomiota lämmittämiseen ja eristämiseen. Etenkin punaisen lihan syömistä on hyvä vähentää, mutta siitä ei tarvitse luopua kokonaan. Fossiilisella energialla tuotetut tuotteet ovat ilmastolle haitallisia ja liikakuluttamisesta olisikin päästävä eroon.

Vaadittavat elämäntapamuutokset eivät ole kovin suuria suhteessa vaikkapa koronapandemian vuoksi kokemiimme dramaattisiin muutoksiin jokapäiväisessä elämässämme. 

Annukka Vainio huomauttaa, että kansalaisten ilmastopäästöt ovat vähentyneet vuodesta 2019 johtuen vain siitä, että energia on muuttunut vihreämmäksi – toisin sanoen ilman, että useimpien on tarvinnut tehdä yhtään mitään. 

Hyvä uutinen on myös se, että ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi löytyy jatkuvasti enemmän poliittista tahtoa. 

– Monet maat ovat laatineet kunnianhimoisia päästövähennystavoitteita.  Keskeiset päästäjämaat ovat ilmoittaneet tavoittelevansa hiilineutraaliutta vuosisadan puoliväliin mennessä, ja tämä kattaa jo kaksi kolmasosaa maailman hiilipäästöistä. Useissa hyvinvointimaissa päästöt ovat jo alkaneet vähetä, Taalas sanoo.

Ilmastonmuutoksen kiistäjät 

Ilmastonmuutoksen kielteisten vaikutusten torjuntaa vaikeuttavat niin sanotut denialistit, ilmastonmuutoksen kieltäjät.

Panu Pihkalan mukaan denialismi on monimuotoinen ilmiö, jota on järkevää lähestyä skaalana. Yleisintä on osittainen hyväksyminen ja osittainen kieltäminen, johon liittyy esimerkiksi etäisyyden ottamista asiaan. 

Ilmastonmuutoksen psykologiaa Tulevaisuuden tutkimusinstituutissa Tukholmassa tutkiva psykologian tohtori Kirsti M. Jylhä toteaa, että tähän mennessä ilmastonmuutoksesta ovat puhuneet enemmän ihmiset, jotka ovat sosiaalisesti liberaaleja ja kaikkien ihmisten väliseen tasa-arvoon uskovia. Näin ollen tämän kaltaiset ihmiset ovat saaneet sanoittaa ongelman luonteen.

– Näin myös ilmastokeskustelussa käytetään usein argumentteja, jotka vetoavat enemmän juuri liberaaleihin ja tasa-arvokysymyksestä kiinnostuneisiin ihmisiin. Ne argumentit eivät yksinkertaisesti puhuttele kaikkia ihmisiä. Toki on niin, että kaikkia eivät vain kiinnosta ilmastoasiat, ja tässä psykologiset tekijät voivat myös vaikuttaa.

Polarisaatiota voisi vähentää argumenteilla, jotka vetoavat ihmisiin ideologiasta riippumatta, ja/tai erityisesti konservatiivisempiin ihmisiin.

– Monille on esimerkiksi hyvin tärkeää ja turvallista pitäytyä omassa vakaassa maailmankuvassaan ja on epärealistista olettaa, että he luopuisivat siitä helposti.

Annukka Vainion mielestä denialistit saavat paljon huomiota mediassa siihen nähden, että ilmastonmuutoksen totaalikieltäjiä on kuitenkin varsin vähän. Esimerkiksi huippuilmastotutkijoissa ei ole enää yhtään denialistia.

Vainio huomauttaa, että myös ympäristöaktivistit ovat moninainen joukko. 

– Sen joukon ääripää väittää, ettei ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ole tekeillä mitään vaikuttavaa. Sehän ei ole totta, sillä erilaisia vaikuttavia toimia on jo käynnistetty.  

Oikea viestintä tärkeää – ei kauhukuvia

Petteri Taalas painottaa asiallisen ilmastoviestinnän merkitystä.

– Tiederaportit tuottavat faktat, ja ilmastokokoukset valmistelevat ehdotukset tarvittavista toimenpiteistä. Niiden perusteella hallitukset tekevät päätökset, jotka siis perustuvat faktoihin.

Ilmastonmuutoksen torjumisen varjolla ihmisiltä saatetaan vaatia monenlaisia käyttäytymismuutoksia, joilla ei kuitenkaan ole merkittävää vaikutusta sen hidastamiseen.

– On oltava tarkka siitä, mitkä keinot vaikuttavat ja mitkä eivät. Ilmastonmuutoksen torjumisen kannalta on merkityksetöntä, käyttääkö ihminen paperi- vai muovikassia. Lentoliikennekin tuottaa vain kaksi prosenttia kaikista päästöistä. On tahoja, joilla on taipumusta mennä äärimmäisyyksiin ja uhkailla suurin piirtein maailmanlopulla, jos kaikki eivät tee heti radikaaleja muutoksia elämäntapaansa.

Taalaksen mukaan kaikkein epätodennäköisimpienkään mallilaskelmien mukaan Day after tomorrow -elokuvan kaltainen totaalituho ei ole fysikaalisesti mahdollinen. 

– Pelaamme toki riskipeliä ja monet riskeistä tulevat toteutumaan, jos jatkamme nykymenoa. Mutta meillä on myös hyvät mahdollisuudet onnistua ilmastonmuutoksen torjunnassa. Tekniset ja taloudelliset keinot tähän ovat olemassa.

Myös Annukka Vainio toteaa, että on kaikkein todennäköisintä, ettei ilmastonmuutos tule lyhentämään kenenkään nyt elävän suomalaisen elämää.

– Ei ole kovin rakentavaa antaa toimista hyvin negatiivista kuvaa, kuten esimerkiksi Greta Thunberg tekee. Jotkut ajattelevat, että kauhuskenaariot mobilisoivat ihmisiä, mutta todellisuudessa ne lamaannuttavat.

Toivo kannustaa toimintaan – rakenteelliset muutokset tärkeitä

Julia Sangervo havaitsi opinnäytetyössään, että sekä ilmastoahdistus että ilmastotoivo olivat vahvasti yhteydessä toimintaan ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, varsinkin jos koki molempia tunteita samaan aikaan.

– Molemmilla tunteilla on tärkeä tehtävä. Niiden kokeminen voi auttaa muistamaan, että ilmastonmuutos on vakava ja välitön uhka, mutta sellainen, jonka eteen voi ja kannattaa toimia. Toivo ei synny vähättelemällä vaikeita tunteita, vaan pikemminkin niiden jakamisesta ja yhdessä kokemisesta.  

Moni onkin kokenut palkitsevana juuri toiminnan ja sen näkemisen, että muutkin toimivat, sekin luo toivoa. 

Ei ole oikein vastuuttaa yksilöä liikaa.
Ilmastonmuutoksen torjunta on rakenteellinen kysymys.

– On kuitenkin muistettava, että toiminta ei voi olla ainoa ratkaisu, sillä yksi ihminen ei voi ratkaista ongelmaa: elämä on väistämättä kuluttavaa, eikä kukaan voi nollata kaikkia päästöjään. Olisi tärkeää pystyä hyväksymään tietynasteinen ahdistus, niin ettei toiminnasta tule keinoa vältellä vaikeita tunteita. 

Sekä Sangervo että Annukka Vainio korostavat, että yleisemmällä tasolla ei ole oikein vastuuttaa yksilöä liikaa, koska ilmastonmuutoksen torjunta on viime kädessä rakenteellinen kysymys. 

– Meidän on yhdessä vaadittava rakenteellisia toimia. Esimerkiksi ruokaostoksilla yksilön ei pitäisi joutua miettimään, onko ruoka tuotettu ilmastoystävällisesti vai ei, Sangervo toteaa.

Vainio muistuttaa, että asiat ovat menossa parempaan suuntaan. 

– Puolitoista vuotta ilmastopaneelisssa on herättänyt minut siihen, että toivoa on todella paljon! Esimerkiksi monet kansainväliset yritykset ovat lähteneet mukaan torjumaan ilmastonmuutosta.  Isot asiat ovat nyt liikkeessä.

Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 2/2021.