Ihmisten keskellä, mutta yksin

”Ren Dawn on keksijä joka on kadottanut kykynsä keksiä asioita. Erinäiset sekasotkut ajavat hänet Cancúniin, hormonihoitoihin, deliriumiin ja itsensä viereen, katsomaan elämäänsä ulkopuolelta”. 

Ren Dawn liikkuu tukevasti oman mielensä sisällä. Hän kommunikoi lähinnä itsensä kanssa, vaikka olisi muiden seurassa. Välillä unohtuu keskustelukumppanin nimi, eikä tarkkaavuuden kohdentaminen meneillään olevan keskusteluun onnistu kuin ajoittain.  Välillä Rene on itselleenkin yllätyksenä ihan muualla kuin missä oli hetki sitten. 

Ren on ihmisten keskellä, mutta yksin. Muut ihmishahmot ovat kummallisia, irrallisia, heikosti hahmotettavia. Päähenkilö kuvaa ärtymyksen, pettymyksen ja häpeän tunteita, mutta ei kykene ottamaan toimijuutta vaan ajelehtii passiivisena muiden mukana tilanteesta toiseen. Muut ihmiset eivät ole vilpittömiä tai sitten ovat täysin välinpitämättömiä haamuja. Terapeuttikin on monimutkaisella ja vaikealla kielellä kommunikoiva henkilöhahmo. Kirjan inhimillisin ihminen lienee naapuri, joka Cancúnin matkan aikana käy ruokkimassa kertojan kissaa ja siivoaa samalla pyyteettömästi tämän huoneiston. Viikkaa vaatteetkin lattialta.

Vaikka kokonaisuutena juonta on vaikea seurata, niin yksittäiset lauseet ovat tarkkoja. Kirjoittajalla on lukuisia kirkkaita havaintoja ajastamme. Keppiä saa niin woke kuin intersektionaalinen feminismikin, jotka äärimmilleen vietynä etäännyttävät meitä toisistamme ja vaikeuttavat ihmisten välistä aitoa vuorovaikutusta. Kirjoittaja suomii myös aikamme ainulaatuisuuden ja yksilöllisyyden tavoittelua. 

”Kaikki oikein kilpailivat siitä, kuka oli eniten sekaisin, seksuaalisestin erityisin, kuka oli kaikessa niin järisyttävän yksilöllinen kuin mahdollista”. 

Ihmisten epätoivoinen halu erottua massasta tekee heistä paradoksaalisesti aivan samanlaisia kuin muut. Mielenhäiriöt, traumat ja diagnoosit alkavat olla jo ”välttämättömyys”, joita ”hellitään”. Häiriöstä on tullut individualismin muoto. Keskiössä on tukevasti Minä, vaikka ihmisyydessä keskeistä on tapa, jolla olemme vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Juuri aito ja vilpitön vuorovaikutus muiden kanssa loistaa teoksessa poissaolollaan.

Häiriöstä on tullut individualismin muoto

Kaikesta päihdehuuruisesta sekoilusta ja dissosiatiivisesta otteesta huolimatta kirja ei ollut erityisen ahdistava (mitä ensin pelkäsin). Lukukokemus paranee, kun antaa tekstin virrata ja vaikuttaa vapaasti. Monta kertaa tekstin oivaltavuus ja osuvuus naurattivat ääneen. Kirjan kieli on parhaimmillaan taidokasta ja kaunista. 

Lukukokemukseeni vaikutti kirjailijan poismeno. Mielessä kummitteli Miki Liukkosen kuihtunut olemus, jonka mielessäni kuvittelin Ren Dawnin tilalle. Jäin myös miettimään, missä määrin kirjat muut hahmot olivat Renin (Liukkosen) eri puolia. Kirjan toisessa osassa kertojana on selvemmin kirjailija itse, joka vakoilee Ren Dawnia eli tarkastelee elämäänsä ulkopuolelta.

Kirjailijan kuolemaan liittyen on keskusteltu siitä, millaista psykiatrisen hoidon tulisi olla, jotteivat vaikeasti oireilevat potilaat jäisi yksin. Psykiatrista hoitoa vaivaa sama tehokkuus, yksilö-, luokittelukeskeisyys kuin aikaammekin. Kertaviikkoinen terapiaistunto tuskin yksinään auttaa, vaan hukkuu potilaan kaaokseen ja hälinään. Hajallaan olevassa palvelujärjestelmässä pirstaleinen mieli eksyy. 

Aikamme kuuluisimmat taiteilijat ovat aikojen saatossa saaneet lepäillä pitkiäkin aikoja Lapinlahden tai Kellokosken sairaaloiden kauniissa ympäristöissä.  Samaa olisi ehkä tarvinnut kirjailijakin. Toisaalta Liukkonen kuvaa koskettavasti kokemustaan, pitkäaikaista haluaan kuolla. Missä määrin tämä on kirjailijan todellinen toive, jää epäselväksi. 

Kirjan luettuani tunsin surua sekä myötätuntoa lahjakasta kirjailijaa kohtaan. Lepää rauhassa. 

Kirjaesittelyn kirjoittaja Kaisu Paulanto on eko- ja ympäristöasioihin perehtynyt neuropsykologi.
Miki Liukkosen Vierastila-romaani on Finlandia-ehdokas vuonna 2023.