Huolenpitoa ei voi tuotteistaa

On helmikuun alku, ja Helsingin kadut ovat jään ja loskan peitossa. Kerrostalojen räystäiden alle on viritetty keltaisia nauhoja, jotka varoittavat katolta putoavasta lumesta.

Psykologian emeritusprofessori Mikael Leiman pudistelee päätään.

”Muutin vaimoni kanssa aikoinaan Helsingistä Outokumpuun, kun talvet täällä alkoivat olla niin hirveitä. Ensin kokeilimme, millaista oli ajaa kesämökille viikonlopun ruuhkassa. Pian totesimme, että se oli järjetöntä.”

Nyt Leiman on kuitenkin käymässä Helsingissä. Samalla hän on luvannut kertoa ajatuksiaan mielenterveyden edistämisestä ja hoidosta tätä juttua varten.

Vaikka Leiman luopui professorin virastaan vuonna 2011 ja lopetti psykoterapeutin työt 2015, hän ei ole ryhtynyt viettämään leppoisia eläkepäiviä. Sen sijaan hän kouluttaa asiantuntijoita kehittämänsä asiakaslähtöisen arviointimenetelmän käyttöön.

”Aion jatkaa niin kauan kuin Herra suo elinpäiviä ja voimia. En voi lopettaa nyt, kun on alkanut näkyä, miten tämä toimii”, hän hymyilee.

Ilkeä, leipiintynyt professori – ei kiitos

”Mies, joka kulkee omia polkujaan. Itsenäinen ajattelija.”

Mikael Leiman myöntää tunnistavansa itsensä tästä pitkäaikaisen kollegan luonnehdinnasta. Onhan hän tehnyt elämässään ratkaisuja, joita muut ovat ehkä kummeksuneet.

Leimanilla oli 1980-luvun alussa hyvä virka psykologina Lääkintöhallituksessa, jossa hän kehitti sairaanhoidon psykologien työtä sekä ehkäisevää mielenterveystyötä. Kun uusi esimies totesi, että kehittämishankkeiden sijaan viraston tulisi keskittyä antamaan hallinnollisia ohjeita, Leiman päätti irtisanoutua tehtävästään.

Yhden hallinnollisen ohjeen Leiman oli jo ehtinyt kirjoittaa, ohjekirjan terveyskeskusten psykologeille. Kyseessä oli tuolloin aivan uusi ammattikunta, jonka lukumäärä lisääntyi kunnissa nopeasti.

”Jälkikäteen olen ajatellut, että se oli suurimpia virheitä, joita olen tehnyt. Kehittämistyötä ei voi tehdä kirjeitse”, hän painottaa.

Toinen esimerkki omapäisestä ratkaisusta oli, kun Leiman päätti lähteä psykologian professorin virastaan Itä-Suomen yliopistosta vuonna 2011, vain vuotta ennen virallista eläkeikää.

”Laskin, että käytin 70 prosenttia työajastani hallintoon. Jos olisin jäänyt, minusta olisi tullut ilkeä, eläkettä odottava professori, eikä se tuntunut hyvältä”, hän sanoo.

Näin Leiman on toiminut muutenkin elämässään: tärkeämpää kuin raha tai tittelit on ollut se, että hän on ollut uskollinen itselleen ja omille arvoilleen.

”Koen, että en voi tinkiä sisäisestä eheydestäni. Minun on ollut pakko ratkaista asiat ulkoisesti toisin.”

Oppia Etelä-Lontoon lähiöistä

Ehkä parhaiten Mikael Leiman tunnetaan kognitiivis-analyyttisesta psykoterapiasta, jonka hän toi Suomeen 1980-luvun lopulla.

Leiman oli työssään Lääkintöhallituksessa nähnyt, että kuntien mielenterveystoimistoista puuttui terapeuttista osaamista. Ne olivat lähinnä sairaalasta kotiutettujen potilaiden jatkohoitopaikkoja, joissa järjestettiin seurantakäyntejä ja lääkehoitoa, ei juuri muuta.

Irtisanouduttuaan Lääkintöhallituksesta Leiman päätti lähteä Lontooseen opiskelemaan lyhyttä, integroitua psykoterapiaa, joka sittemmin nimettiin kognitiivis-analyyttiseksi psykoterapiaksi. Terapian oli kehittänyt lääkäri, psykoterapeutti Anthony Ryle, ja sillä oli saatu rohkaisevia tuloksia Etelä-Lontoon rapistuneissa lähiöissä.

”Tulokset olivat yllättävän hyviä siihen nähden, että terapiajaksot olivat melko lyhyitä, 10-20 kerran mittaisia. Sitä ennen näille ihmisille ei ollut tarjolla mitään – se oli ensimmäinen kerta, kun he saivat ylipäänsä ammattihenkilön, jolle voivat puhua”, Leiman kuvailee.

Leiman toi uuden terapiamuodon Suomeen ja kehitti sitä edelleen. Tässä kului noin viisitoista vuotta.

”Se on minun kokemukseni: jos jotain uutta käytäntöä lähtee kehittämään, pitää ottaa kymmenen vuoden aikaperspektiivi”, hän pohtii.

Uusia välineitä potilaan kohtaamiseen

Toinenkin ajatus Lontoosta ja Anthony Rylen opeista jäi kytemään: Leiman halusi kehittää edelleen tapausformulointia, jossa yhdessä asiakkaan kanssa tuotetaan yksilöllinen tapauskuvaus hänen toimijuutensa esteistä ja edellytyksistä.

Heti hoitosuhteen alussa tehtävä tapausformulointi kuuluu olennaisesti kognitiivis-analyyttisen psykoterapian menetelmiin. Sittemmin siitä on Leimanin mielestä tullut liiankin rituaalinomaista.

”Psykoterapiassa käy usein niin, että käytännöt alkavat ritualisoitua. Korostetaan tekemisen tapaa, jolloin toiminnan joustavuus alkaa kärsiä.”

Leimanin oma oivallus oli, että tapausformulointiin pohjautuvaa ymmärrystä voitaisiin käyttää myös yleislääkärien työssä: esimerkiksi elämäntapaongelmien tai tyypin 2 diabeteksen hoidossa.

”Lääkärit kokevat olevansa näissä ongelmissa usein aika keinottomia, koska heiltä puuttuu analyysi, mikä potilaan toimijuutta estää. Silloin hyvät neuvot eivät auta.”

Leiman olisi halunnut tarttua asiaan jo työssään yliopistolla, mutta siihen ei jäänyt aikaa. Jäätyään eläkkeelle hän päätti omistautua tälle työlle.

Nyt hän kouluttaa esimerkiksi lääketieteen opettajia ja lastensuojelun asiantuntijoita kehittämänsä asiakaslähtöisen työskentelymenetelmän käyttöön. Oulun yliopistossa se on jo otettu osaksi lääkärien perus- ja erikoistumiskoulutusta.

Syö vartissa tai syöttäminen lakkaa

”Huolenpitoa ei voi tuotteistaa.” Tähän voi Mikael Leimanin mielestä kiteyttää suurimmat ongelmat, joita hän näkee nykypäivän Suomen hoiva- ja terveyspalveluissa. Kun sitä nyt joka paikassa yritetään tehdä, lopputulos näkyy esimerkiksi vanhustenhoidossa.

Leiman korostaa, että huolenpidon idea on yrittää ymmärtää, mitä juuri kyseinen ihminen tarvitsee. Hoidon pilkkominen yksittäisiksi toimenpiteiksi ja kaupattaviksi tuotteiksi sopii tähän huonosti.

”Pahimmillaan käy niin, että jos vanhus ei ole syönyt 15 minuutissa, syöttäminen lakkaa”, hän toteaa.

Ajatus tuotteistamisesta tuli Leimanin mukaan terveydenhuoltoon 1990-luvulla vaivihkaa ”takaoven kautta”, ilman kunnon poliittista keskustelua. Yhtäkkiä sosiaali- ja terveyspalvelut olivatkin ostettavaa ja myytävää tavaraa, jonka tilaajat ja tuottajat erotettiin toisistaan.

Sinänsä Leiman ei vastusta ostopalveluja, kunhan ne hankitaan laatu, ei hinta edellä. Palvelujen laatua tulisi myös valvoa nykyistä tehokkaammin.

”Nyt kunnat osaavat kyllä ostaa, mutta ne eivät osaa valvoa ostamaansa palvelua. Ajattelutapa toteutui mutta eivät ne välineet, joilla sitä pitäisi toteuttaa”, Leiman kuvailee.

Kuka puhuisi psykoterapian laadusta?

Myös psykoterapiasta puhutaan usein niin kuin se olisi tasalaatuinen, myytävä ja ostettava tuote.

Julkisuudessa keskustellaan kyllä psykoterapian saatavuudesta, mutta vain harvoin sen laadusta tai vaikuttavuudesta.

”Terveydenhuollossa puhutaan terapioista, niin kuin terapeuttia ei olisi olemassakaan. Kuitenkin tutkimuksissa vaihtelu terapeuttien välillä on ollut tosi isoa”, Leiman huomauttaa.

Jotkut terapeutit saavat Leimanin mukaan hyviä tuloksia lähes jokaisen potilaan kohdalla, kun taas toiset epäonnistuvat lähes aina. Väliin jää suuri joukko terapeutteja, jotka saavat osittain hyviä ja osittain huonoja tuloksia.

”Heidän kohdallaan tulokset riippuvat hyvin paljon siitä, miten yhteistyö potilaan kanssa onnistuu. Heidän on vaikea solmia hyvää yhteistyötä haastavien potilaiden kanssa.”

Vaikka se voi tuntua terapeuteista ikävältä, Leimanin mielestä olisi tärkeää seurata hoidon terapeuttikohtaisia tuloksia. Se olisi jopa olennaisempaa kuin satunnaistetut tutkimukset eri hoitomenetelmien tehosta.

”Hoitosuosituksissa puhutaan psykoterapeuttisista työotteista tai menetelmistä, vaikka eihän menetelmä hoida ketään, vaan terapeutti, joka käyttää sitä menetelmää. Ei kampaajankaan työn tuloksia ratkaise se, että hänellä on sakset, vaan miten hän osaa niitä käyttää”, Leiman vertaa.

Jokainen potilas on ainutlaatuinen

Psykoterapian laatua Leiman parantaisi erityisesti koulutuksella ja työnohjauksella.

Työnohjausta tulisi olla tarjolla paitsi työuran alussa, myös myöhemmin. Muuten on vaarana, että terapeutti urautuu käyttämään tiettyjä välineitä, eikä työ ole enää asiakas- vaan terapeuttilähtöistä.

”Psykoterapian laatu tarkoittaa, että terapeutti pystyy orientoitumaan potilaan näkökulmaan. Siihen terapeutti tarvitsee apua, koska jokainen potilas on uniikki.”

Leimanin mukaan olennaista kaikessa terapeuttisessa työssä on, että ihminen tulee nähdyksi sellaisella tavalla, joka voi avata hänessä uusia mahdollisuuksia. Potilas parantaa itsensä itse, mutta terapeutti voi auttaa häntä siinä.

Leiman siteeraa psykoanalyytikko Pentti Ikosen ajatusta, jonka mukaan psykoterapeutti on potilaan itsehavainnoinnin assistentti. Itsehavainnointia voidaan edistää erilaisilla menetelmillä, kuten päiväkirjoilla tai mindfulnessilla. Itse menetelmä ei ole kuitenkaan ratkaiseva, vaan mitä potilas sillä tekee.

Lopulta tärkeintä on ajoitus: tuleeko menetelmä kohtaan, jossa terapiassa kävijä voi sitä käyttää.

”Jos yhteistyösuhde on toimiva ja ajoitus kohdallaan, kaikki on sallittua”, Leiman kiteyttää.

Mikael Leiman

• 71-vuotias
• Kotoisin Raaseporista
• Asunut vuodesta 1992 Outokummussa
• Psykologian maisteri Helsingin yliopistosta 1972, psykologian tohtori 1994
• Emeritusprofessori, kouluttaa asiakaslähtöistä arviointia ja tapauskuvausta yrityksensä Laudito Oy:n kautta
• Työskennellyt mm. YTHS:n neuvontapsykologina, Lääkintöhallituksen psykologina sekä yksityisenä kouluttajana ja psykoterapeuttina
• Toimi vuosina 1997–2011 dosenttina, lehtorina ja professorina Joensuun yliopistossa, sittemmin Itä-Suomen yliopistossa
• Perhe: vaimo Anna-Maija, kahden aikuisen pojan isäpuoli edellisestä liitosta
• Harrastukset: purjehdus, musiikki, oman puutarhan ja metsän hoito
• Tärkeää: arki vaimon kanssa, hengellisyys, omien arvojen mukainen elämä

 Kuva: Mikael Leiman ei vastusta ostopalveluja, kunhan ne hankitaan laatu eikä hinta edellä. Palvelujen laatua pitäisi myös valvoa nykyistä tehokkaammin.

Juttu on julkaistu Psykologi-lehdessä 1/2019.