Ammattimaiseen työhön kuuluu aina omasta jaksamisesta ja voimavaroista huolehtiminen.

Työuupumus auttamistyössä

Auttamistyötä tekevien työssä jaksamisesta on kertynyt runsaasti tutkimusta. Kahdessa viimeaikaisessa katsauksessa on koottu yhteen tutkimuksia psykologien (26 tutkimusta; McCormack et al., 2018) ja psykoterapeuttien (44 tutkimusta; Yang & Hayes, 2020) työuupumuksesta. McCormack ja kumppanit toteavat, että selkein työuupumusta selittävä tekijä on työmäärä ja koettu aikapaine. 

Tyypillisimmin psykologien työuupumus ilmenee emotionaalisten voimavarojen loppumisena, eli kokemuksena siitä, ettei itsellä ole enää mitään annettavaa toisille ihmisille. Ilmiö on läheistä sukua myötätuntouupumukselle (Figley, 1995), jossa kuormitus välittyy auttamistyötä tekevän empaattisen suhtautumisen kautta. Työuupumukseen liittyy myös kyynistymistä työhön ja tyytymättömyyttä omaan suoriutumiseen. 

Työuupumus on vakava tila ja voi pahimmillaan johtaa ahdistukseen tai masennukseen, ja altistaa sijaistraumatisoitumiselle (McCormack et al., 2018). Auttamistyötä tekevien työuupumukseen liittyy usein univaikeuksia, selkä- ja hartiakipuja, ruuansulatusoireita ja flunssan kaltaista oireilua. Uupunut auttaja unohtaa herkästi huolehtia omasta jaksamisestaan. Psykologeilla tämä ilmenee esimerkiksi vaikeutena ottaa lomaa tai pitää taukoja työn lomassa. Lienee selvää, että työuupumukseen liittyvä kyynistyminen ja etääntyminen asiakkaiden huolista heikentää työn laatua. 

Työuupumus on hieman yleisempää nuorilla kuin vanhoilla psykologeilla (McCormack et al., 2018). Saattaa olla, että iän ja kertyvän työkokemuksen myötä opitaan taitoja säädellä työn kuormittavuutta. Toisaalta nuorten psykologien riski uupua voi liittyä kiireisiin elämänvaiheisiin. Työuupumus on myös vähäisempää yksityisvastaanottoa pitävien terapeuttien keskuudessa (McCormack et al., 2018; Yang & Hayes, 2020). Tämä todennäköisesti liittyy hyviin mahdollisuuksiin vaikuttaa ja säädellä omaa työntekoa.

Auttajan ansat ja työkuorma

Auttamistyötä tekevien omat traumaattiset kokemukset voivat nostaa riskiä työ- ja myötätuntouupumukselle (Turgoose & Maddox, 2017; Yang & Hayes, 2020). On kuormittavaa, jos omat kokemukset aktivoituvat terapiatyössä ja edellyttävät voimakkaiden reaktioiden säätelyä. Ilmiötä on tutkittu myös Youngin skeematerapiassa kuvattujen haitallisten skeemojen näkökulmasta. Näiden skeemojen ajatellaan syntyneen vasteena lapsuuden haitallisille kokemuksille. Terapiakoulutuksessa olevilla psykologeilla (n = 1172) kohtuuttomien vaatimusten skeema erotteli korkeasti uupuneet matalasti uupuneista (Kaeding et al., 2017). Myös riippuvuuden, ulkopuolisuuden ja riittämättömän itsekontrollin skeemat liittyivät työuupumukseen. 

Kliinistä työtä tekevillä psykologeilla (n = 443) hylkäämisen ja kaltoin kohtelun skeemat olivat puolestaan selvimmin yhteydessä työuupumukseen (Simpson et al., 2018). On kuitenkin hyvä huomioida, että skeematutkimukset käyttivät poikkileikkausasetelmaa. Ne ovat täten alttiita käänteisen kausaliteetin virhepäätelmälle, sillä työstä johtuva uupumustila voi jo itsessään aktivoida ja voimistaa kielteisiä ajatusmalleja.

Skeematutkimuksissa havaittiin, että psykologeilla esiintyi usein uhrautumisen skeemaa, johon liittyy halu auttaa toisia omien tarpeiden kustannuksella. Onko auttamishalu ja sosiaalinen suuntautuneisuus jo itsessään riskejä? Allwood ja kumppanit (2020) tutkivat asiaa Ruotsissa kliinistä työtä tekevillä psykologeilla (n = 828). He selvittivät sekä työhön että psykologin persoonallisuuteen liittyvien tekijöiden merkitystä työuupumukselle. 

Tulokset kuitenkin osoittivat, että uupumista selittivät parhaiten työn suuri määrä, työhön liittyvien huolien miettiminen vapaa-ajalla, sekä koettu ristiriita oman elämän ja työn välillä. Persoonallisuuteen liittyvistä tekijöistä murehtiminen oli myös tärkeä uupumista selittävä tekijä. Sen sijaan psykologin prososiaalisuus (esimerkiksi ”autan mielelläni ystäviäni”) tai sosiaalinen minäkäsitys (esimerkiksi ”koen itselleni läheisten ihmisten olevan tärkeä osa minua”) eivät juurikaan selittäneet uupumisoireita. 

Tulokset puhuvat sen puolesta, että psykologien työuupumus on ennemminkin seurausta työn kuormittavuudesta kuin auttamishalusta. 

Keinoja jaksamisesta huolehtimiseen

Omasta jaksamisesta ja hyvinvoinnista huolehtiminen on tärkeä osa auttamistyötä. Rupert & Dorociak (2019) selvittivät, missä määrin erilaiset jaksamista ylläpitävät tekijät lievittävät yhdysvaltalaisten psykologien työuupumusta. Kaikki tarkastellut osatekijät osoittautuivat tärkeiksi ja selittivät uupumisoireilusta 14–25 prosenttia. 

Hyvinvointia edistivät ammatillinen tuki (kuten työnohjaus ja vuorovaikutus toisten ammattilaisten kanssa), ammatillinen kehitys (kuten osallistuminen koulutuksiin ja tapahtumiin), työn ja oman elämän tasapainon vaaliminen (kuten mielihyvää tuottavien ystävyyssuhteiden ylläpitäminen), kognitiivinen tietoisuus (kuten omien emotionaalisten reaktioiden reflektointi), sekä työn rytmittäminen (kuten päivittäisten taukojen pitäminen). Nämä vähensivät työuupumusta ensisijaisesti vähentämällä psykologityön aiheuttamaa stressiä. Toisin sanoen, ne eivät juurikaan suojanneet uupumukselta tilanteissa, joissa työstressi oli jo kasvanut suureksi. 

Viime vuosina mindfulness- ja hyväksyntäpohjaisia menetelmiä on hyödynnetty jaksamisen tukena mielenterveyden alan ammattilaisilla. Aihepiiristä on julkaistu peräti kaksi katsausta: Rudaz ja kumppanit (2017) kävivät läpi 44 tutkimusta. He totesivat, että eri interventioiden (MBSR, MBCT, MSC, ACT) hyödyistä on alustavaa näyttöä. Myönteiset vaikutukset näkyivät selvemmin työstressin kuin työuupumuksen vähenemisenä. 

Klein ja kumppanit (2020) puolestaan keskittyivät kapea-alaisemmin mindfullness-interventioihin ja kävivät läpi 34 tutkimusta. Lähes 70 % tutkimuksista raportoi työuupumuksen vähenemistä. Kuitenkin vain yhdeksän tutkimusta käytti satunnaistettua koeasetelmaa. Näistä neljä osoitti työuupumuksen vähenemistä, kun taas viidessä tutkimuksessa vaikutuksia ei havaittu. Vakuuttava näyttö interventioiden hyödyistä siis vielä puuttuu.

Timantteja kovassa paineessa

Työn kuormituksen säätely ja ammatillisessa roolissa pitäytyminen ovat osa ammattitaitoa. On silti pienoinen ihme, että psykologit jaksavat toistuvasti heittäytyä sellaisten kokemusten äärelle, joita monet ihmiset kavahtaisivat. Laadullisissa tutkimuksissa on päästy ilmiön jäljille. 

Traumatyötä tekevien terapeuttien haastatteluissa ilmenee kuvauksia sekundaarisesta traumaattisesta kasvusta (Coleman et al., 2018). Sen sijaan että terapeutit olisivat lannistuneet asiakkaiden kipeiden kertomusten edessä, he kokivat olevansa hyvin aktiivisia prosessissa, jossa asiakkaiden kaoottisista kokemuksista rakennettiin ymmärrettävämpiä. Tämä työ koettiin erittäin merkitykselliseksi ja elämän perspektiiviä laajentavaksi. Siihen liittyi keskeisesti ajatus myönteisestä kasvusta ja syvästä yhteydestä toiseen ihmiseen.

Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 1/2021.

Lähteet

• Allwood, C. M., Geisler, M., & Buratti, S. (2020). The relationship between personality, work, and personal factors to burnout among clinical psychologists: exploring gender differences in Sweden. Counselling Psychology Quarterly, 1-20.
• Coleman, A. M., Chouliara, Z., & Currie, K. (2018). Working in the field of complex psychological trauma: a framework for personal and professional growth, training, and supervision. Journal of interpersonal violence, 0886260518759062.

• Kaeding, A., Sougleris, C., Reid, C., van Vreeswijk, M. F., Hayes, C., Dorrian, J., & Simpson, S. (2017). Professional burnout, early maladaptive schemas, and physical health in clinical and counselling psychology trainees. Journal of Clinical Psychology, 73(12), 1782-1796.
• Klein, A., Taieb, O., Xavier, S., Baubet, T., & Reyre, A. (2020). The benefits of mindfulness-based interventions on burnout among health professionals: a systematic review. Explore, 16(1), 35-43. 
• McCormack, H. M., MacIntyre, T. E., O’Shea, D., Herring, M. P., & Campbell, M. J. (2018). The prevalence and cause (s) of burnout among applied psychologists: A systematic review. Frontiers in psychology, 9, 1897.
• Rupert, P. A., & Dorociak, K. E. (2019). Self-care, stress, and well-being among practicing psychologists. Professional Psychology: Research and Practice, 50(5), 343. 
• Rudaz, M., Twohig, M. P., Ong, C. W., & Levin, M. E. (2017). Mindfulness and acceptance-based trainings for fostering self-care and reducing stress in mental health professionals: A systematic review. Journal of Contextual Behavioral Science, 6(4), 380-390. 
• Simpson, S., Simionato, G., Smout, M., van Vreeswijk, M. F., Hayes, C., Sougleris, C., & Reid, C. (2019). Burnout amongst clinical and counselling psychologist: The role of early maladaptive schemas and coping modes as vulnerability factors. Clinical psychology & psychotherapy, 26(1), 35–46.
• Turgoose, D., & Maddox, L. (2017). Predictors of compassion fatigue in mental health professionals: A narrative review. Traumatology, 23(2), 172.
• Yang, Y., & Hayes, J. A. (2020). Causes and consequences of burnout among mental health professionals: A practice-oriented review of recent empirical literature. Psychotherapy, 57(3), 426.