Hävitys iskee ytimeen

Iida Rauman Hävitys Tapauskertomus kertoo sen, mitä emme halua kuulla. Hävitys kertoo sen, miltä tuntuu olla piinattu kouluväkivallan kohde.  

En halunnut tarttua tähän kirjaan, mutta pakotin itseni lukemaan sen. Muidenkin psykologien pitäisi. Iida Rauma kirjoittaa peruskoulusta, piinaavasta vuosittaisesta 190 vuorokauden vapaudenriistosta. Miten yksin lapsi jää aikuisten mielivaltaisen henkisen väkivallan edessä, sadismin kohteena. 

”Joilla on valtaa, vihaavat aina eniten niitä, joilla on vähiten.”

Kirjan tapahtumat perustuvat Iida Rauman koulukokemuksiin 3. luokalta yläkoulun päättymiseen saakka. Rauma on kirjoittanut päiväkirjaa ja dokumentoinut koulupäivien sisällöt. Kirja etenee kuin potilaskertomus: ”Periaatteessa, A sanoi, ihmiset haluavat muistaa, mutta tosiasiassa kukaan ei halunnut muistaa”. A jätetään ryhmän ulkopuolelle ja opettaja osallistuu aktiivisesti kiusaamiseen antaen oppilaille mallin ja luvan väkivaltaan. A yritetään kuristaa koulussa. 

”Siinä mielessä pahimmat muistot olivat yhtä luotettavia kuin päiväkirjamerkinnät, A sanoi, elleivät luotettavampia, sillä jo syntyessään ne pakenivat taipumusta muuttua tarinoiksi, kieltäytyivät virtaviivaistumasta ja vajoamasta muun muistiaineksen mutaan, tallentuivat raakoina ja täsmällisinä aistihavaintoina, mielettöminä mutta immuuneina ajalle.”

Kauhukirjan omainen kerronta etenee pitäen lukijan hellittämättömässä otteessaan loppuun saakka. Finlandia-palkittu (2022) Hävitys on taitavasti rakennettu yhteiskunnallinen kannanotto. Väkevä viesti aivan kaikille, myös meille psykologeille ja psykoterapeuteille. Totuutta kohden meneminen on vaikeaa ja vaatii rohkeutta. Nuorena psykologina pohdin työnohjaajalleni, ottaisinko erään kauhistuttavan tapahtuman esiin lapsen psykologisen tutkimuksen palautekäynnillä. Työnohjaajani sanat piirtyivät mieleeni: ”Mieti, miksi me ylipäätään teemme tätä työtä?”

Kirja on läpileikkaus yhteisöistä. Se, mitä kirjassa tapahtuu, tapahtuu monille, liian monille. Kirjassa kritisoidaan sitä, että syytä kiusaamiseen etsitään uhrista. Uhrin ominaisuuksien nähdään altistavan kiusaamiselle, uhri kantaa stigmaa ja lopulta kiusaaminen jää uhrin haavaksi. Väkivallan tekijöiden ominaisuuksiin ei keskitytä, eikä yhteisöön. Pyydetään muodollinen anteeksipyyntö, joka oli Hävityksessäivallinen näytelmä, ja kaikki jatkui entistä raaempana. 

Hävitys sopii aiheeksi ammatilliseen lukupiiriin. Tarkasti lukien tutkien yhteisön dynamiikka ja yksilön osaa, saattaa löytyä katveeseen jäänyttä. Löytyisikö uusia oivalluksia, syvempiä ajatuksia terveen yhteisön rakentamiseen. 

Kysymys on siitä, missä olosuhteissa voimme itse tulla tietoisiksi omista tunteista, myös aggressiosta ja kantaa vastuuta niistä tavalla, joka näkyy kanssaihmisiä huomioivana käyttäytymisenä. Kuinka voisimme kohdata ja käsitellä tunteitamme tavalla, jossa ne eivät suuntaudu toisten kannettavaksi. Miten tutkia pinnan alle jäänyttä ja kasautunutta, sen sijaan että keskitymme vain ulkoisen käyttäytymisen tarkasteluun? Miten tehdä omien tunteiden käsittelystä arvokas tavoite ihmisen kasvussa?   

Kirjoittaja on terveyspsykologian erikoispsykologi, kouluttajapsykoterapeutti ja Kulttuurimedia Kuiskeen toimittaja