Psykologian emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen puhuu vakavasta virheestä ja lääketieteen tohtori, professori emeritus, dosentti Matti Rimpelä siirtymisestä ongelmakeskeiseen sairaalamalliin.  Molemmat konkarit ovat ihmeissään maan hallituksen aikeista siirtää opiskeluhuollon psykologit ja kuraattorit tulevien sote-hyvinvointialueiden työntekijöiksi. 

– Onko meillä todella varaa tähän? Urallani on harvoin tullut vastaan tilanne, että kaikki asiassa sisällä olevat lausunnon antajat tyrmäävät hallituksen uudistusehdotuksen niin yksimielisesti kuin nyt. Koulupsykologien siirtäminen pois sivistystoimesta olisi selkeä huononnus. Nykyjärjestely toimii hyvin, eikä hyvin toimivaa tarvitse muuttaa, Keltikangas-Järvinen korostaa.

Urallani on harvoin tullut vastaan tilanne, että kaikki asiassa sisällä olevat lausunnon antajat tyrmäävät hallituksen uudistusehdotuksen niin yksimielisesti kuin nyt.

Rimpelä kuvaa siirtoaikeiden kuuluvan nykyiseen sosiaali- ja terveyspalvelujen sairaalamallilinjaan.

– Nyt kasvatetaan suuria rakennus- ja ammattilaiskokonaisuuksia. Taustalla on ajatus, että mitä enemmän kootaan samaan organisaatioon sote-alan ammattilaisia, sitä tehokkaammin toimitaan. Samalla korostuu ongelmakeskeisyys: sinulla on oltava ongelma, jotta saat palveluja. Useimmiten koululaiset niin kuin monet muutkin asiakkaat tarvitsisivat kuitenkin aivan yksinkertaista perustason tukea, Rimpelä sanoo.

Hallinnolla on väliä

Keltikangas-Järvisen mukaan koulupsykologin hallinnollisella sijainnilla on väliä. Se pelkästään ei riitä, että psykologin työpiste on koulussa.

– Koulupsykologin on kuuluttava hallinnollisesti kouluyhteisöön ja sivistystoimeen. Hän tekee jatkuvasti yhteisöllistä työtä opettajien ja moniammatillisen tiimin kanssa. Hänellä on paljon sellaista asiantuntemusta, jota kenelläkään muulla ei kouluyhteisössä ole. Hallintotausta määrittelee toimenkuvan sekä sen, miten työssä toimitaan.

Todellinen riski piilee Keltikangas-Järvisen mukaan toimenkuvan hämärtymisessä ja jopa työn painopisteen muuttumisessa, jos työ siirtyy hallinnollisesti sivistystoimesta sosiaali- ja terveystoimeen. Kaukana arjen työstä toimivan hallinnon on helppo lisätä ja liu’uttaa oppilashuoltoon uusia tehtäviä. 

– Koulupsykologi saattaa pian löytää itsensä terveyskeskuspsykologin tuuraustehtävistä tai erilaisten toimenkuvien rajat liukenevat muuten. Tämä vaara on isossa hallinnollisessa yksikössä todellinen.

Hän muistuttaa myös mahdollisesta rooliristiriidasta: Koulupsykologi saattaa joutua hyvinvointialueen työntekijänä juridisesti hankalaan kaksoisrooliin. Toisaalta hän on koululaisen luotettu ja tukija kouluympäristössä, toisaalta häneltä saatetaan sote-hallinnon työntekijänä odottaa kannanottoa koululaisen asioihin toisessa roolissa.

Opiskeluhuollon kummajaiset ruotuun

Matti Rimpelä arvostelee sitä, että sote- ja mielenterveyspalvelujen tehokkuutta todistellaan nykyisin asiakkaiden ja ongelmien suurella määrällä.

– Ajatellaan, että mitä enemmän on asiakkaita ja ongelmia, sitä paremmin homma toimii. Tästä saadaan perusteet yksiköiden jatkuvaan kasvattamiseen. Koulupsykologit ja -kuraattorit ovat olleet vähän kummajaisia, koska heidän työnsä tavoitteena on ollut vähentää vastaanotolle tulevien määrää. Nyt on nähty hyvä tilaisuus saada myös nämä kummajaiset ruotuun, Rimpelä toteaa ironisesti.

Psykologien pitäisi tehdä kouluissa yhteisöllistä työtä
paljon nykyistä enemmän.

Hänen mielestään opiskeluhuollon todellinen ongelma on siinä, että kouluihin ei ole palkattu riittävästi psykologeja eikä koulupsykologityön kehittämiseen ole satsattu. Esimerkiksi yhteisöllistä työtä psykologien pitäisi tehdä kouluissa hänen mielestään paljon nykyistä enemmän.

– Suurimman osan työstä tulee olla muuta kuin vastaanottotyötä. Psykologin ammattitaitoa on hyödynnettävä nykyistä enemmän myös opettajien mentoroijana haasteellisissa tilanteissa sekä koko kouluyhteisön kehittäjänä.

Kun lapsi tarvitsee vahvempaa sosiaali- ja terveydenhuollon tukea, koulun moniammatillista tiimiä pitäisi Rimpelän mielestä pystyä täydentämään myös ulkopuolisilla asiantuntijoilla. Näin lapsen ei tarvitsisi lähteä hakemaan apua esimerkiksi erikoissairaanhoidosta uuden asiakkuuden kautta, vaan hän saisi lisätuen omassa tutussa yhteisössään.

Hoidetaan ongelmia, ei ihmisiä

Koulupsykologin yhteisöllinen työ unohdetaan sekä Liisa Keltikangas-Järvisen että Matti Rimpelän mukaan hallituksen kaavailuissa täysin. 

– Aiemmin opiskeluhuollon ydin on ollut se, että koulupsykologi tuntee lapsen ja hänen koulu- ja perheyhteisönsä. Tulevaisuudessa sote-hyvinvointikeskuksen vastaanottohuoneessa odotetaan, kunnes lapsi tai nuori on kehittänyt riittävän selkeän ongelman, jotta hän voi astua huoneeseen. Sen jälkeen hoidetaan ongelmaa, ei ihmistä. Ja avun tietysti saa sitä tehokkaammin, mitä selkeämmin pystyy osoittamaan ongelman, Rimpelä kärjistää.

Hänestä hallituksen hallinnonsiirtosuunnitelma perustuu siihen, että palveluntarjoajien ei tarvitse tuntea oppilaita ihmisinä eikä heidän arkeaan koulussa ja sen ulkopuolella. Ongelmien kuvaamisesta ja tunnistamisesta tulee portti opiskeluhuolto- ja muihin sosiaali- ja terveyspalveluihin.

– Tämä on 2000-luvun suuri joukkoharha. Luonteva ihmisten yhteistyö ja vuorovaikutus koulun sisällä on unohdettu. Opettajat ja erityisopettajat ovat koulupsykologien tärkeimmät työtoverit, vasta sitten tulevat hyvinvointialueen erikoistuneet sote-ammattilaiset. Emme tarvitse uusia hallintokuvioita, vaan ihmisten yhteistyötä lähellä lapsia ja nuoria, Rimpelä korostaa.

Koulupsykologien puute on huutava

Koulupsykologin on oltava Keltikangas-Järvisen mukaan oppilaille tuttu, jotta hänen luokseen on helppo mennä. Tutuksi tullaan elämällä yhteistä arkea samassa kouluyhteisössä.

– Matalan kynnyksen toiminta samoin kuin konkreettinen monitieteisyys pitää säilyttää osana koulupsykologin arkea. Psykologin on myös pystyttävä olemaan tiiviissä vuorovaikutuksessa opettajien ja koko moniammatillisen tiimin kanssa. 

Hän kuvailee koulupsykologien työmäärää valtavaksi ja puutetta huutavaksi. Pääsy psykologin juttusille voi paikoin kestää viikkoja. 

Miten hallitus on voinut ohittaa hallinnonsiirtoesitystä tehdessään sadat kansainväliset kehityspsykologiset tutkimukset?

– Työssä eivät nyt toteudu kauniit puheet ennaltaehkäisevästä toiminnasta. Tarvitsemme huomattavan paljon lisää koulupsykologeja, jotta tavoite onnistuu. Tätä tarvetta ei kuitenkaan oteta huomioon hallintosiirtokaavailuissa. 

Keltikangas-Järvinen ihmettelee, miten hallitus on voinut ohittaa hallinnonsiirtoesitystä tehdessään sadat kansainväliset kehityspsykologiset tutkimukset. Ne vahvistavat sen, että kaikenikäisillä lapsilla ja nuorilla on oltava tasavertainen mahdollisuus saada opiskeluhuollon psykologilta tukea oman ikävaiheensa kehitystehtävien täyttämiseen. 

– Vanhempien koulutustausta on noussut nyt yhtä suureksi lasten hyvinvoinnin ja koulumenestyksen taustavaikuttajaksi kuin se oli sotien jälkeen. Eriarvoistuminen syvenee. Siksi on keskitettävä voimat erojen pienentämiseen – ja psykologeilla on kehityspsykologinen tieto sen pohjaksi. 

Koulupsykologi ei ole vain korjaaja

Sekä Keltikangas-Järvinen että Rimpelä epäilevät, että uudenlainen opiskeluhuollon hallintomalli ei toisi säästöjä.

– Enemmänkin se on hallinnon ja eri ammattikuntien palapeliä, jossa tärkeimmät palat ovat nyt hukassa. Organisaatiot ja ongelmat ajavat ihmisten ja luonnollisen vuorovaikutuksen yli. Lisäksi puhutaan inkluusiosta ja integraatiosta, kun pitäisi puhua arkisesta yhteistyöstä.

Uudenlainen opiskeluhuollon hallintomalli ei toisi säästöjä.

Keltikangas-Järvinen perää myös koulupsykologeilta itseltään enemmän sen puolustamista, että oppilashuolto on paitsi oppilaan kanssa toimimista ja yhteisön kanssa työskentelemistä myös laaja-alaista yhteiskunnallista toimintaa. Koulurakennukset ja oppimissuunnitelmat eivät ole vain pedagogiikkaa, vaan myös kehityspsykologiaa. 

Koulupsykologi on Keltikangas-Järvisen mukaan avainhenkilö kertomaan, miten näillä suunnitelmilla voidaan sekä ehkäistä ongelmia että lisätä riskejä. 

– Tämäntyyppiset hallinnonsiirtoratkaisut eivät vaikuta vain psykologin toimenkuvaan vaan koko yhteiskuntaan tavalla, jota ei tämän ratkaisun suunnitelmassa ole arvioitu ollenkaan. Koulupsykologien ei pidä hyväksyä sitä, että heillä on vain ongelmia korjaava rooli. Siksikin asiasta on nostettava meteli.