Rationaalinen, itsekäs vai altruistinen ihminen?

Monet politiikan tutkijat uskoivat vielä 1990-luvulle saakka, että ihmisen toiminta on perustaltaan rationaalista. Toisin sanoen, oletettiin, että yksilöt toimivat itsekkäästi ja maksimoivat aina saamansa hyödyn. Ilmiötä on selvitetty kahden hengen Ultimatum-peliä hyödyntävissä tutkimuksissa: Toinen saa päättää, miten annettu rahasumma jaetaan. Toinen voi joko hyväksyä tarjouksen, tai päättää ettei kumpikaan saa yhtään rahaa. Täysin rationaaliset toimijat eivät koskaan tekisi avokätistä tarjousta, eivätkä koskaan hylkäisi epäreiluakaan tarjousta. Tutkimukset kuitenkin osoittavat, että keskimääräinen tarjous on tasaväkinen (40–50 %) ja epäreilut tarjoukset hylätään herkästi (Cochard & Flage, 2024). Tämä viittaa siihen, että ihmiset lähtökohtaisesti pyrkivät reiluuteen, ja rankaisevat toista epäreilusta toiminnasta jopa oman edun kustannuksella. 

Jos ihmistä ei ohjaa vain itsekäs oman edun tavoittelu, mistä sitten on kyse? Alford ja Hibbing (2004) huomauttavat, että darwinistinen valinta ei huomioi vain yksilön sisäisiä ominaisuuksia. Myös yhteistyö toisten kanssa – esimerkiksi ei-geneettisen laajennetun perheen muodossa – voi edistää perimän säilymistä. He esittävät mallin ihmisestä ”varovaisena yhteistyön tekijänä”. Mallin mukaan ihmiset kykenevät sekä itsekkääseen kilpailuun että yhteistyöhön. Evoluutiossa kehittyneisiin yhteistyön taipumuksiin lukeutuu empatia ja muista välittäminen, mutta myös sitoutuminen oman sisäryhmän etuihin ja sääntöihin, sekä ulkoryhmän vieroksuminen.

Jos evolutiivinen ajatus tasapainoilusta itsekkään toiminnan ja yhteistyön välillä pitää paikkansa, perintötekijöiden voisi olettaa määrittävän ainakin osan poliittisista asenteista. Hatemi ja kumppanit (2014) kokosivat 18 eri maasta kerätyn kaksostutkimuksen tulokset (n = 12 000). Poliittisia asenteita – kuten konservatiivisuutta ja liberalismia – oli mitattu aineistoissa hyvin eri tavoin. Tulokset osoittivat, että perinnöllisyys selitti noin 40 % ja jaettu ympäristö noin 18 % näistä asenteista.

Kleppeston ja kumppaneiden (2024) norjalaisessa tutkimuksessa (n = 1987) puolestaan tarkasteltiin poliittisten asenteiden periytyvyyttä suhteessa persoonallisuuteen. Tulokset osoittivat, että taipumus muiden dominointiin (esimerkiksi ”jotkut ihmisryhmät tulisi pitää aloillaan”) ja resurssien sääntelyyn (esimerkiksi ”kehitysapua pitäisi vähentää”) jakoivat yhteisiä perintötekijöitä. Erityisen kiinnostava oli löydös siitä, ettei näiden asenteiden perintötekijät selittyneet viiden suuren persoonallisuuspiirteen perintötekijöillä. Näin ollen ihmisen perimässä on vaihtelua, joka selittää erityisesti poliittisia asenteita, ilman että vaikutukset välittyisivät yleisempien taipumusten kautta. 

Poliittinen manipulaatio ja polarisaatio

Ihmisen synnynnäiset taipumukset säädellä itsekyyttä ja ryhmätason toimintaa ovat muodostuneet 100 000 vuotta sitten vallinneissa olosuhteissa (Alford & Hibbing, 2004). Vaikka nykymaailma on kaukana keräilijä-metsästäjäaikakaudesta, ihmisen mieli reagoi yhä herkästi lajityypillisiin viesteihin. Harkittua tai ei, populistinen retoriikka hyödyntää tehokkaasti näitä evoluutiopsykologisia mekanismeja (McDermott & Hatemi, 2018). Esimerkiksi Donald Trump on toistuvasti maalannut puheissaan kuvaa maahan laittomasti tunkeutuvista meksikolaisista, joiden kerrotaan tuovan mukanaan harmeja ja rikollisuutta. Tällaiset maalailut ulkoryhmistä herättävät pelkoa ja katkeruutta, ja johtavat näin oman sisäryhmän tiivistymiseen. 

Erityisesti Yhdysvalloissa on viime vuosina korostunut identiteettipolitiikan kysymykset, jotka koskevat eri ihmisryhmien oikeuksia ja etuoikeuksia. Vaikka kaikkien tasa-arvoisuus on arvokasta ja tavoiteltavaa, erillisten ihmisryhmien korostaminen tuo myös riskejä. Schoch ja kumppanit (2022) tekivät katsauksen Twitterissä toteutetuista suurista disinformaatiokampanjoista, joista tunnetaan ainakin 46. Yksi bottien perustaktiikka on eripuran kylväminen. Sama taho levittää siis samaan aikaan täysin vastakkaisia mutta äärimmäisiä näkökulmia. Esimerkiksi Venäjä kärjisti BlackLivesMatter-keskustelua provosoimalla sekä oikeistoa että vasemmistoa. Näiden disinformaatiokampanjoiden tarkoitus on kasvattaa poliittista polarisaatiota. 

Jakolinjat sisä- ja ulkoryhmien välillä ovat nykymaailmassa sopimuksenvaraisia, virtuaalisia ja jopa illusorisia. Niiden muodostumiseen vaikuttaa se, mihin huomio kiinnitetään. Levendusky (2018) selvitti koeasetelmassaan, voidaanko poliittista polarisaatiota vähentää kokeellisesti. Hypoteesi perustui sisäryhmäidentiteetin malliin: jos koemme muodostavamme laajemman yhteisön, kunnioitamme herkemmin myös eri mieltä olevia. Amerikkalaisia tutkittavia ohjattiin miettimään kotimaansa onnistumisia ja kokemaan ylpeyttä. Osoittautui, että tämä vähensi kielteistä suhtautumista niitä puolueita kohtaan, joiden kanssa oltiin lähtökohtaisesti eri mieltä.

Lopuksi

Informaatioteknologia on tehnyt poliittisuudesta henkilökohtaista – ja astetta primitiivisempää. Tilanne ei ole kuitenkaan ole toivoton, sillä pitkässä juoksussa poliittinen polarisaatio on vähentynyt joissakin maissa, kuten Saksassa ja Norjassa (Boxell et al., 2020). Politiikan ei tarvitse olla nollasummapeliä, vaan se voi pyrkiä reiluun yhteistoimintaan. Tämän mahdollistamiseksi olisi kuitenkin syytä (1) välttää tarpeetonta pelkoon, vihaan ja inhoon perustuvaa retoriikkaa; (2) korostaa yhteisöllisyyttä ja jaettuja päämääriä; sekä (3) tukea luotettavia valtiollisia tietolähteitä provokaation ja disinformaation kitkemiseksi. 

Jallu Lindblom on psykologian dosentti ja työskentelee yliopistonlehtorina Tampereen yliopistossa.

Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 1/2025.