Elämän pisin ihmissuhde

Marika Riikosen kirja on intensiivinen kuvaus ihmisen ja ihmisten suhtautumisesta omaan ja toisten yksinoloon. Riikosen mukaan kaikki yksinolo typistetään Suomessa yksinäisyydeksi ja puutokseksi, häpeälliseksi olotilaksi, jota on kaikin keinoin vältettävä. Toimittajana Riikonen tarkastelee kriittisesti median yksipuolisia kuvauksia yksinolosta. Lähes poikkeuksetta yksinolo on kielteistä, säälittävää kurjaa virumista ja parhaimmillaankin ihmeteltävää. 

Riikosen intensiivinen yksinolon puolustus on maukas kokonaisuus. Ihanko totta? Näinkin? Riikonen kirjoittaa omista kokemuksistaan tavalla, jossa pääsee hyppäämään kirjoittajan narskahteleviin saappaisiin. Riikonen nauttii ihmisten seurasta, mutta tarvitsee yksinoloa latautuakseen ja voidakseen hyvin. Yksinolo ei ole hänelle tyhjää, vaan merkityksellistä aikaa. Hänelle yksinolo ei ole kaikkivoipaisuutta, eikä yksin pärjäämistä, vaan tasapainoa sosiaalisuuden ja oman tilan välillä. 

Yksinolon tarpeestaan hän on saanut osakseen arvostelua, ihmettelyä ja ohjeita siitä, kuinka pyrkiä tästä taipumuksestaan eroon. Erityisesti naisen tulee olla aina saatavilla. Sehän on itsekästä ja hedonistista haluta olla välillä yksin, hänelle sanotaan. Riikosen mukaan yksinolo on tavallista ja luonnollista, mutta sitä joutuu jatkuvasti perustelemaan. Ahaa, haluat erakoitua, hänelle kommentoidaan.

Suomessa yksinolon eri muodoille ei ole kunnollista sanastoa. Englannin kielessä yksinololle on kaksi erilaista sanaa. Solitude tarkoittaa omasta valinnasta johtuvaa yksinoloa – ystävyyttä yksinolon kanssa. Loneliness sen sijaan on yksinäisyyttä, yksin olemisesta johtuvaa alakuloa. Riikonen kirjoittaa ystävyydestä yksinolon kanssa – oikeastaan hän puhuu kyvystä olla yksin. Yksin olemisesta nauttiminen on kehityksellinen saavutus. 

Donald W. Winnicottin mukaan yksinolemisen kyky kehittyy varhaisesta kokemuksesta olla ensin yksin toisen ihmisen ollessa läsnä. Riikonen kuvaa myös luovuuden lähtevän lentoon omassa varassa ollessaan. Winnicottin mukaan myös luovuus kykynä perustuu riittävään psyykkiseen kypsyyteen. On ikävää, ettei tätä kehityksellistä saavutusta selvästikään osata kaikilla areenoilla arvostaa. 

Erityisesti kirjassa pureudutaan parisuhteeseen, miten symbioosin vaatimus on niin tiukassa, ettei erillisyydelle ja itsenäisyydelle jää lainkaan tilaa edes suhteen edettyä. Lopulta tukehtumisen tunne johtaa helpottavaan eroon. On mielenkiintoista lukea Riikosen tekstiä ilmiöstä, joka on vastaanotoillamme tuttu aihe ja tavallinen psykoterapiatyöskentelyn fokus.   

Kirja on hätkähdyttävä puheenvuoro siitä, miten tiukassa yhteiskunnassamme ovat normatiiviset elämänratkaisut. Yksinasuvia ihmetellään ja asumisen muotoa pidetään tilapäisenä, vaikka Suomessa on 1,3 miljoonaa yhden hengen taloutta. Heidän oikeuksiaan ei aja kukaan. Työpaikoilla yksinasuva on se, kenen kesälomatoiveita ei kuunnella ja kenen odotetaan aina joustavan. Yksinasuvan yksityiselämää voidaan repostella ja esittää kiusallisia kysymyksiä sukutapaamisilla, mutta kukaan ei kysy vastaavia parisuhteessa olevilta. 

Kirjoittaja lähestyy suoraan kulttuurimme ääneen lausumattomia odotuksia siitä, mikä on oikea tapa elää ja miten tulla hyväksytyksi täysvaltaisena aikuisena. Vaikka kirjan poljennossa on ankaruutta, siinä on myös hauskuutta ja erittäin maukasta huumoria. Rytmikkäät Hyi-sanat tahdittavat tarinan etenemistä. Riikonen nostaa puheeksi sen, mikä jää piiloon. 

Kylmää kyytiä saavat myös psykologit, jotka eivät hänen mukaansa ole tunnistaneet yksilön tarvetta erillisyyteen ja itsenäisenä olemiseen. Mene ja tiedä, olemmeko olleet ymmärtämättömiä. Jos olemme, on syytä itsetarkasteluun. Niin tai näin, voin suositella kirjaa ajattelua avaavaksi kokemukseksi! Sana tylsä ei ole määritelmä, jolla tätä kirjaa luonnehtisin.   

Kirjoittaja on terveyspsykologian erikoispsykologi, kouluttajapsykoterapeutti ja Kulttuurimedia Kuiskeen toimittaja.