Elämä on lahja, mutta ei jatkuvaa juhlaa

Haruki Murakamin, maagisen realismin mestarin, uudessa romaanissa (joka on tosin lyhytversiona julkaistu ensimmäisen kerran jo 1980) käsitellään ihmisen varjoa. Aihe on tuttu monista muistakin hänen kirjoistaan. Kirja kuulosti sen verran jungilaiselta self help -oppaalta, että lähestyin asialla terapeutti Niina Pyykköstä. Jungilaisittain varjo on arkkityyppi. Varjo on meillä kaikilla. Varjo tarkoittaa ominaisuuksia tai puolia, joita ei olla päästetty tietoisuuden piiriin. Varjo voi olla sekä positiivinen että negatiivinen, ja ne ovat ominaisuuksia, jotka ovat teljetty tietoisuuden ulkopuolelle, ”kellariin”. Kirjassa varjon ominaisuudet on työnnetty kirjaston perälle. ”Niitä juuri. Siksi ne kerätään pois, suljetaan tiiviiseen säiliöön ja pannaan kirjaston perälle talteen. Ja pääsy sinne on tavallisilta asukkailta kielletty.” 

Syvyyspsykologiassa tavoite on tulla kokonaiseksi. Kellarista tai kirjaston perältä voi löytää omia vahvuuksia tai ällötyksiä, ominaisuuksia, jotka eivät ole integroituneet osaksi meidän persoonallisuuttamme. Aggressio esimerkiksi on usein työnnetty kellarin perähyllylle. Varjon kanssa työskentely on sitä, että saadaan itselle vieraat asiat takaisin tietoisuuden piiriin. (ks. Niina Pyykkösen youtube -video Mikä on varjo– ja mitä on varjotyöskentely?)

Murakamin kaupungissa ihmiset elävät elämäänsä rauhallisesti, mutta pienesti, varjoina omasta itsestään.  ”Kaikenlaisia asioita, joita ihminen kokee. Suru, epäröinti, kateus, pelko, ahdistus, epätoivo, epäilys, viha, hämmennys, tuska, epäusko, itsesääli. ja unelmat ja rakkaus. Tässä kaupungissa sellaiset ovat turhuuksia, jopa haitallisia asioita. Voisi sanoa, että onnettomuuksien siemeniä.” Kaupunki käsittelee piilevää ja ristiriitaista energiaa eläinten kautta, joita myös poltetaan. Samoin unien lukeminen kaupungin kirjastossa on yksi keino kanavoida ristiriitaisia tunteita. 

Tässä ajassa ihmiset haluavat päästä eroon kaikesta ”ikävästä” eli omasta varjostaan.

Varjottomuus laittoi miettimään tätä aikaamme, jossa ihmiset haluavat päästä eroon kaikesta ”ikävästä” eli omasta varjostaan. Emme ole kokonaisia, jos ikävät nk. tunteet ja kokemukset irrotetaan itsestä. Emilia Kujala (Yle 24.9.2024) kirjoittaa kolumnissaan, että olemme ymmärtäneet ahdistuksen väärin ja se pahentaa ahdistusta. Elämään kuuluvia vastoinkäymisiä sekä hankalia tunteita ja ajatuksia on alettu pitää ongelmina, kirjoittaa Kujala.

Vaikka monet sitä toivoisivat, niin ahdistus tai epämiellyttävät ominaisuutemme eivät poistu elämästä. Keinot vältellä ahdistusta tai muita ikäviä ominaisuuksia tuottavat usein lisää kärsimystä ja ahdistusta. Ikävien tunteiden ja asioiden pelkääminen ja välttäminen kaventavat meitä ihmisinä. Niiden pelko on itsen ympärille rakennettu aita. ”Kaupunki on rakentanut koko lammen ympärille psykologisen aidan nimeltä kauhu. Se on paljon tehokkaampi kuin fyysiset aidat tai vallihaudat.” 

Surut, murheet ja pettymykset kuuluvat elämään. Tärkeintä on nujertaa niiden pelko. ”Älä kallista korvaasi”, kuiskutti varjo. ”Älä edes katso sitä. Tuo on pelkkä harhakuva.  Muuri näyttää meille harhoja. Sulje siksi silmäsi ja puske eteenpäin. Jos emme usko vastustajan puheita, jos emme pelkää sitä, mitään muuria ei olekaan.” 

Ahdistuksen kanssa voi ja kannattaa tehdä asioita. Ahdistus voi lisätä toimeliaisuutta, luovuutta, ohjata ajattelua uusille urille. Kirjassa kertoja käy keskustelua varjonsa kanssa. ”Näkemyksesi tästä kaikesta on vakuuttava”, minä sanoin varjolle. Varjo nauroi taas voimattomasti: ”Kiitän kehuista. Mutta tavallaan tämä kaikki on myös sinun omia mietteitäsi, joita esität itsellesi. Olenhan minä sinun varjosi.”

Negatiiviset tunteet saattavat lisätä ymmärrystä muista ihmisistä ja maailmasta. ”Empatia on jotain sellaista, joka onnistuu vain oikealta ihmiseltä todellisten tunteiden avulla”, sanoo kirjan varjo. 

”Empatia on jotain sellaista, joka onnistuu vain oikealta ihmiseltä todellisten tunteiden avulla”

Myös kuolema on Murakamin tuotannon kantavista teemoista. Kuolema on nyky-yhteiskunnassa näkymättömissä. Kuolema on osa ihmisyyden synkkää taakkaa. Kaikki loppuu jossain vaiheessa. Ei siltä kukaan välttyä voi. Siksi se pitäisi pitää lähellä. Kirjassa kertoja keskustelee kuolleen Koyasun kanssa. ”On siis aivan varmaa, että olette menehtynyt?” ”Mutta kun tällä tavalla keskustelemme, ette oikein vaikuta vainajalta.”

Itselleni tärkeä ohjenuora on löytynyt Murakamin kirjasta Mistä puhun, kun puhun juoksemisesta. Kirjan kantava, alun perin buddhalainen, teema on, että kipu on selviö, mutta kärsimys on valinnaista. Murakamin tuotannossa toistuvat usein samat teemat, muun muassa kissat ja kirjastot. Tässäkin kirjassa vietetään paljon aikaa kirjastoissa ja osin maan sisässä. Murakamilla on taito kirjoittaa arkisesti samalla luoden maagista tunnelmaa. Kaupunki ja sen epävakaa muuri on jatkoa kirjalle Maailmanloppu ja ihmemaa. Suosittelen lukemaan senkin ja muutakin Murakamin tuotantoa. Ehkä ihmiset tarvitsisivat tässä ajassa enemmän kirjastoja, kissoja ja varjotyöskentelyä.