Ei tartte auttaa

Lapsena halusin olla Peppi Pitkätossu. Itsenäinen, vahva ja pärjäävä tyttö, joka ei tarvitse mitään eikä ketään. Peppi ei kuvia kumarrellut vaan lompsi reippaasti omia teitään, kantoi itse omat tavaransa ja teki mitä tahtoi. Silmissäni Peppi oli cool juuri siksi, että hän pärjäsi yksin. Hän ei ollut mikään muiden hyväksyntää aneleva lammas tai laumasieluinen nössö. Peppi oli maailman vahvin tyttö sekä fyysisesti että mentaalisesti, ja vahvuus oli tavoittelemisen arvoista.

Olen syntynyt vuonna 1987, joten kasvoin lapsesta lähtien Spice Girls -feminismiin: sen avulla ymmärsin, että tytöt osaavat hoitaa hommat itse, ja että Disney-prinsessat ovat alistettuja huijauksen uhreja, joille on valehdeltu romanttisen rakkauden olevan vastaus kaikkeen, vaikka todellisuudessa se ei ole vastaus yhtään mihinkään vaan pikemminkin hidaste omannäköisessä elämässä. 

*

Ala-asteella kirjoitin Spice Girls -näytelmän, jota esitimme ystävieni kanssa koulun jumppasalissa. Annoimme voimaantuneen haastattelun paikallislehdelle, jossa kerroimme, että näytelmä tehtiin vain tyttöjen kesken. ”Me heitettiin pojat ulos, kun ne vaan sotki ja häiritsi” julistin 11-vuotiaan tytön itsevarmuudella. 

Vaikka ymmärsin Disney-prinsessojen lievän ongelmallisuuden, oli minulla salaa myös suosikkini: Kaunotar ja Hirviö -sadun Belle, kovismuija hänkin, joka marttyyrin lailla uhrautuu isänsä puolesta ja lähtee reippaana yksin hevosella yön selkään. Sieppauksen uhriksi jouduttuaan Belle ottaa nopeasti itseään niskasta kiinni, ja jalona ihmisenä ystävystyy sieppaajansa kanssa. 

Olin jo lapsena sitä mieltä, että Hirviön muuttuminen tarinan lopussa prinssiksi oli tyhmää ja tarpeetonta: tarina olisi ollut parempi, jos kukaan ei olisi muuttunut yhtään miksikään. Kaksi yksinäistä olisivat voineet muodostaa platonisen ystävyyssuhteen, jossa kukaan ei tarvitse ketään, mutta yhdessä hengaillaan muuten vaan.

Ihailin Belleä, koska häntä ei tarvinnut hoivata ja hyysätä. Rakkautta hän ei mielestäni tarvinnut, sillä sehän vain pilaisi kaiken, esimerkiksi syvän ystävyyden kynttilänjalan kanssa. Hupsujen esineiden muuttuminen ihmisiksi tarinan lopussa tuntui antikliimaksilta: Kippo oli kahvikuppina hauska, mutta ihmisenä jotenkin tylsä ja turha. Belle olisi voinut elää onnellisena linnassa kirjoja lukien, ilman kanssaihmisten mukanaan tuomaa inhottavaa lihallisuutta ja harmeja. 

Rakkautta hän ei mielestäni tarvinnut, sillä sehän vain pilaisi kaiken, esimerkiksi syvän ystävyyden kynttilänjalan kanssa.

Varhaisteininä 2000-luvun alussa ajattelumaailmani vain vahvistui, kun lauloin kuinka ”Now that you’re out of my life I’m so much better” Destiny’s Childin Independent Woman -biisin tahtiin. Kappale maalaa kuvan ihmisestä, joka vihdoin huonosta suhteesta irti päästyään alkaa kukoistaa. ”You thought that I’d be weak without you, but I’m stronger!” laulun kertoja julistaa. Opin ajattelemaan, että itsenäisyys on vahvuutta, ja muiden tarvitseminen heikkoutta, johon ei kannata sortua.

Laulussa on totta kai pointtinsa: huonosta ja toksisesta suhteesta kannattaa tietenkin pyrkiä eroon ja asiat muuttuvat paremmiksi, kun kusipäästä eroaa. 

Mutta se mikä on myös totta, on tämä: tarvitsemme toista ihmistä.

*

Kun aikanaan erosin ensimmäisestä parisuhteestani, päätin hyvin nopeasti, etten näyttäisi kenellekään, että minuun sattuu. En halunnut antaa exälleni kuvitelmaa siitä, että hän olisi merkinnyt minulle oikeastaan mitään. Halusin olla cool, välinpitämätön, ja suorastaan iloita siitä, että suhde loppui. Meemin tavoin halusin olla Unbothered. Moisturized. Happy. In My Lane. Focused. Yksin.

Vuosikausia vakuutin itselleni, että näin todellakin oli. Olin niin vahva ihminen, ettei minua yksi ero hetkauttanut suuntaan eikä toiseen. En ole niin tarttuvaa lajia, että jäisin moisia pikkuasioita murehtimaan. En ollut mikään heikko Disney-prinsessa, vaan Independent Woman, jolle ero oli vain yksi etappi vahvemmaksi kasvamisessa. Ei kyyneleitä, vaan tarmoa ja reippautta.

*

Muistan edelleen missä olin, kun jokin muuttui. Olin 27-vuotias ja Pariisissa, ällöttävän romanttisessa rakkauden kaupungissa, ällöttävän romanttisella iltakävelyllä ällöttävän romanttisen Seinen varrella, ihmisen kanssa, jota kohtaan en tuntenut romanttisia tunteita. Olin vakuuttanut itselleni, että tämä on se mitä moderni nainen haluaa. Ei rakkautta, no strings attached, vain kasuaalia hengailua ilman, että kukaan tarvitsee toiselta mitään. Esitykseni oli kestänyt niin kauan, että itsekin uskoin siihen. Mutta alitajunta ja keho eivät valehtele, nimittäin yhtäkkiä siinä, ällöromanttista Seineä katsellessa, purskahdin itkuun ja jotenkin alitajuisesti tajusin heti mistä on kyse. 

Tarvitsen sittenkin rakkautta.

*

Viimeiset kymmenen vuotta olen työskennellyt käsikirjoittajana elokuva- ja tv-alalla. Taidemuoto on äärimmäisen yhteisöllinen ja kaiken tekemisen ytimessä on yhteistyö muiden kanssa. Pienimuotoisimmankin halpistuotannon tekijätiimissä on aina vähintään kymmeniä ihmisiä, ja jo keskisuuren tuotannon lopputeksteissä vilisee monta sataa nimeä, puhumattakaan suurtuotannoista. 

Uskon, että työni kollektiivinen perusluonne, yhdessä tekeminen ja yhteisölle tekeminen, on parantanut minut lapsuudessa opitusta yksinpärjäämisen eetoksesta. En enää halua olla yksin vaan janoan muiden pariin. Todellakin tarvitsen apua.

En enää halua olla yksin vaan janoan muiden pariin.

Käsikirjoittajan työ on kuvitella fiktiivinen maailma, ja kirjoittaa se käsikirjoitukseksi, jonka pohjalta muut ihmiset voivat tehdä oman työnsä. Tv-sarjan tai elokuvan käsikirjoituksella ei ole teosluonnetta samalla tavalla kuin vaikkapa romaanilla, vaan teos syntyy vasta kun käsikirjoitus tehdään liikkuvaksi kuvaksi. Ja jotta näin voi tapahtua, tarvitaan lukemattomia käsipareja, aivoja ja yhteistyötä. Jos haluaisin tehdä kaiken minä itse, en todellakaan voisi toimia nykyisessä ammatissani.

Minulta on usein kysytty, haaveilenko koskaan siitä, että saisin päättää kaiken itse. Ettei kukaan tulisi ”pilaamaan visiotani” ja sörkkimään käsistäni, vaan saisin yksin tehdä jokaisen teokseen liittyvän päätöksen. Mielestäni ajatus on ensinnäkin mahdoton, mutta myös karmiva ja epäinspiroiva. Minulle kirjoittamisen pointti on se, että muut ihmiset näkevät tekstini, antavat siitä oman tulkintansa, tuovat mukaan oman ammattitaitonsa, maailmankuvansa, makunsa ja huumorintajunsa, kyseenalaistavat valintojani, ravistelevat niitä, tulkitsevat tekstiäni ja lopputulos on jotain ihan muuta ja enemmän kuin mitä itse osaisin koskaan yksin kuvitellakaan.

*

Sanotaan, että jokaisella kirjoittajalla on yksi aihe, jota hän ikään kuin varioi loputtomiin. Kysymys, joka ei jätä rauhaan, ja teema, joka ei tyhjene. Aihe, josta päätyy kirjoittamaan pinnan alla silloinkin, kun kuvittelee pinnallisesti kirjoittavansa jostain aivan muusta.

Uskoin monta vuotta aiheeni olevan itsenäisyys, yksin pärjäävä ihminen, ja peppimäisen vahva yksilö, joka selviytyy, vaikka kaikki muut pettää ja jättää. Ihminen, joka ei tarvitse muita ollakseen kokonainen, sillä täyttymys löytyy oman itsen sisältä. 

Mutta viime aikoina olen tajunnut, että tämä ei suinkaan ole aiheeni. Päinvastoin, aiheeni on ihminen joka kuvittelee pärjäävänsä yksin, mutta jolle elämä opettaa, kuinka kipeästi hän haluaa, kaipaa ja tarvitsee toisia ihmisiä vierelleen. 

*

Kirjoittamassani Atlantis Pasila -tv-sarjassa yksinpärjäämisen teema näkyy sarjan jokaisessa hahmossa: päähenkilö Kauri on sitoutumiskammoinen moderni nomadi, joka ei halua sitoutua kehenkään eikä mihinkään. Baarinomistaja Riku on misantrooppi, jonka mielestä muut ihmiset ovat osaamattomia, rasittavia ja väärässä. Baarin uusi työntekijä Nita on kantanut vastuuta muista niin pitkään, että hänelle on kehittynyt marttyyrimäinen minäkuva ihmisestä, joka hoitaa aina kaiken yksin. Baarin kanta-asiakas Iiris taas on päättänyt suojamekanismina ottaa ylästatuksen suhteessa muihin, sillä kaapin päältä muiden menoa kommentoidessa itselle ei vain satu mitään. Baarin kokki Anni on päätynyt ajattelemaan, ettei häntä ja hänen erityislaatuista ajatuksenjuoksuaan kukaan voi ymmärtää, joten turha edes yrittää. Annin keittiössä asiat ovat paremmassa järjestyksessä, kun kukaan muu ei astu sisään sotkemaan. Yksin kun hoitaa, asiat pysyvät hallinnassa. Ei sekoilua.

Kirjoittamani Perhoset-elokuvan päähenkilö Siiri on hänkin pärjäävä superihminen, kuorensa kovettanut elämänsuorittaja, jonka harmoniaa muut ihmiset jatkuvasti sekoittavat. Aikuiset-tv-sarjan Oona päättää jatkuvasti ryhtyä itsenäiseksi naiseksi, ja joka viettää hot & independent girl -kesää.

Mutta aloitus voi hämätä, sillä tarinoiden opetus ja moraali rakentuvat aina niiden lopusta käsin. Vasta tarinan päätytyttä voimme ymmärtää, mitä haluttiinkaan sanoa. Ja minun tarinani eivät pääty kuvaan, jossa itsenäinen ihminen on vihdoin omassa rauhassa, omaa vahvuuttaan vaalien, vaan pikemminkin kuvaan, jossa itsenäisyyttään julistanut ihminen on murtunut, uskaltanut sanoa tarvitsevansa muita, kenties hajonnut pirstaleiksi, ja meikit poskilla makaa toisen sylissä lohtua ja yhteyttä hakien. 

Menneisyyden minä pitäisi tätä rikoksena feminismiä kohtaan. Mutta tämän päivän minä onneksi ymmärtää, että hyvä elämä ei löydy omasta sielusta yksin kaivelemalla vaikka kuin tonkisi, vaan muista ihmisistä. Ilman muita ihmisiä emme ole mitään, eikä missään ole mitään mieltä. Kaikki tuntuu merkityksettömältä.

Ihanneihminen kantaa tuoleja talkoissa ja myöntää eron sattuvan.

Uskon, että moni moderni ihminen tunnistaa näiden fiktiivisten pärjääjähahmojen ajatuksenjuoksun. Moni ajattelee, että asiat on parempi hoitaa yksin, sillä niin ne tulevat tehokkaammin hoidettua. Muiden mukanaolo vain hidastaa. Muut jaarittelevat, keskittyvät epäollennaiseen, pakottavat kompromisseihin, ja aiheuttavat vaikeita tunteita, joita yksin ollessa ei tarvitse tuntea. Moni ajattelee hoitavansa asiat nopeammin ja stressittömämmin yksin.

Ajatus on varmasti tavallaan totta, mutta jättää seuraavan kysymyksen:

Onko elämä elämisen arvoista silloin, kun kaikki menee siististi, nopeasti, tehokkaasti ja ilman sekoilua? Onko elämän tarkoitus selvitä vähällä?

Vai olisiko kuitenkin niin, että elämästä tulee elämisen arvoista juuri siksi, että meininki on sotkuista sekoilua? Tekoälyn kanssa voi ratkaista asioita tehokkaasti, mutta se ei kerro vitsejä, se ei halaa surun keskellä, eikä sen kanssa voi juosta kesäsateessa ja tuntea elävänsä.

Enää en ajattele, että ihanneihminen seisoo yksin voimakkaana vastatuulessa. Ajattelen, että ihanneihminen katsoo muuallekin kuin omaan sieluunsa, ja koittaa kurkottaa kohti toisten sieluja. Ihanneihminen kantaa tuoleja talkoissa, tekee kompromisseja, pitää kiinni ystävistään, myöntää eron sattuvan ja istuu täysin tehottomana kahvipöydässä kuuntelemassa kiinnostuneena muiden jonninjoutavia juttuja. Ne eivät hidasta hänen elämäänsä, vaan tekevät siitä rikkaampaa, hauskempaa ja elämisen arvoista.

*

Anna Brotkin on käsikirjoittaja, joka tunnetaan mm. tv-sarjoista Aikuiset ja Atlantis Pasila.

Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 3/2026.