Barnahus luo uusia tukipolkuja väkivaltaa kokeneille lapsille

Kun lapsi kertoo koulupsykologille, että vanhemmat lyövät häntä, mitä tekee psykologi? Lapsella on päiväkodissa yliseksualisoitunutta käyttäytymistä – miten henkilökunnan pitäisi toimia? Miten väkivaltakokemukset voi tunnistaa ja mitä lapselta pitää tai saa niistä kysyä?

Näihinkin kysymyksiin on pian tarjolla entistä enemmän vastauksia, kun Barnahus-hanke pääsee osoittamaan vaikuttavuuttaan eri puolilla Suomea. Islannista peräisin olevaa Barnahus- eli Lastentalo-mallia sovelletaan kaikissa Pohjoismaissa. Se edistää väkivaltaa kokeneiden lasten vaikuttavaa tukea sekä luo lapsiystävällisiä rikos- ja oikeusprosesseja.

Islannista alkunsa saaneiden Barnahus-yksiköiden toiminnan periaatteet ovat inspiroineet Suomessa toimivien oikeuspsykologisten ja -psykiatristen yksiköiden toimintaa vahvasti. Silti erityisesti väkivaltaa kohdanneiden lasten tukeen ja hoitoon liittyvät kysymykset ovat jääneet meillä vähemmälle huomiolle kuin muissa Pohjoismaissa.
Tämän epäkohdan korjaamiseksi Suomessa käynnistyi viime syksynä sosiaali- ja terveysministeriön rahoittama psykologi, oikeuspsykologian dosentti Taina Laajasalon johdolla. Hänellä on vankka ja pitkä kokemus lapsiin kohdistuvan väkivallan tutkimuksesta ja käytännön työstä. Barnahus-työssään hänellä on selkeät johdotähdet.

– Mahdollisimman monen lapsen on saatava hyvää palvelua väkivaltarikostilanteissa, ja lapsiin kohdistuviin väkivaltaepäilyjen tutkimisesta ja lasten saamasta tuesta on karsittava eriarvoisuus. Nyt osa saa erittäin hyvää palvelua, osa putoaa esimerkiksi tukipalvelujen ulkopuolelle. Etsimme myös keinoja kohtuuttoman pitkiksi venyvien oikeusprosessien lyhentämiseen. Tutkitun tiedon tulisi olla vankkana työn perustana, Laajasalo sanoo.

Lapsen oikeusturva kuntoon ja viiveet pois

Barnahus-hanke kattaa kaikki lapsiin kohdistuvan väkivallan muodot sekä niihin liittyvän hoidon ja juridisen käsittelyn. Väkivaltailmoituksia tehdään Suomessa vuosittain tuhansia.
– Suurin osa väkivaltaepäilyistä liittyy fyysiseen kuritusväkivaltaan. Lasten emotionaalinen kaltoinkohtelu taas ennustaa jopa vakavampia haittavaikutuksia kuin muut kaltoinkohtelun muodot, ja sitä on vaikea havaita ja todentaa, Laajasalo sanoo.

Selkeä uusi haaste tutkimus- ja hoitoprosessille on digitaalisesta mediasta kumpuava lasten ja nuorten seksuaaliväkivalta. Näissä rikoksissa voi olla monta asianomistajaa ja jopa kymmeniä uhreja.
Kaikissa epäilyissä nopea toiminta on ydinasia.

– Jos tutkinta venyy, asia jää roikkumaan ja oikeudenkäyntiä odotellaan vuosia, selvittäminen voi olla mahdotonta ja kaikkien asianosaisten oikeusturva kärsii. Tukea pitäisi saada heti, kun tilanne on käsillä. Nyt perheet eivät aina saa apua oikeaan aikaan ja riski tippua tuen ulkopuolelle on liian suuri, Laajasalo sanoo.

Kun monialainen yhteistyö asiantuntijoiden kesken alkaa mahdollisimman nopeasti epäilyn herättyä, prosessit eivät veny kohtuuttomasti.

– Parhaillaan mietitäänkin, olisiko mahdollista asettaa aikarajoja sille, kuinka kauan eri käsittelyvaiheet voivat kestää, Laajasalo toteaa.

Oikeusministeriön selvityksen mukaan lapsiin kohdistuvissa seksuaalirikoksissa viive ilmoituksesta tuomioon on keskimäärin kaksi vuotta, ja ajat ovat olleet pidentymään päin. Väkivaltatapauksissa ajat voivat olla jopa pidempiä. Viiveitä aiheuttaa myös poliisiresurssien vähyys, joka pitkittää poliisille tulleiden ilmoitusten käsittelyä sekä tutkintaa. Asiantuntijoita huolestuttavat lisäksi lastensuojelun prosessin ja poliisitutkinnan eriaikaisuus ja koordinaation puute.

Ammattilaisille koulutusta ja uusia toimintamalleja

Lasten kokemaan väkivaltaan puuttuminen on tärkeää, koska kaltoinkohtelu vaikuttaa kehittyvien aivojen rakenteeseen ja toimintaan. Se uhkaa lapsen fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista terveyttä ja toimintakykyä ja vaikuttaa aikuisuuteen saakka – ja voi jopa periytyä ja vaarantaa lapsen kyvyn toimia myöhemmin itse vanhempana.

– Osalle riittää avuksi lapsen arjen ja vanhemmuuden tuki, ja pieni osa tarvitsee vaativampaa korjaavaa traumahoitoa. Tätä varten koulutamme ammattilaisia ja pilotoimme uusia työskentelymalleja. Niiden kustannukset ovat kohtuullisia verrattuna niihin kuluihin, joita väkivallasta seuraa, Laajasalo kertoo.

Esimerkiksi Parent Child Interaction Therapy -vuorovaikutusterapian (PCIT) on havaittu lisäävän vanhempien ja lasten myönteistä vuorovaikutusta ja vähentävän fyysisen kaltoinkohtelun uudelleen esiintymistä. Traumafokusoitu kognitiivinen käyttäytymisterapia puolestaan on vahvasti näyttöön pohjautuva malli, joka soveltuu väkivallan aiheuttamisen traumakokemusten hoitoon.

Juuri nyt hankkeessa suunnitellaan traumafokusoidun kognitiivis-behavioraalisen terapian koulutusta. Tarkoitus on kouluttaa kahdessa vuodessa kaikkiaan kuutisenkymmentä uutta ammattilaista työmenetelmän käyttäjiksi.

– Iso asia on myös ensi syksynä pilotoitava verkkokoulutus kaikille lasten ja perheiden kanssa työskenteleville. Koulutus keskittyy väkivaltailmiöön, lapsiin kohdistuvan väkivallan eri muotoihin ja vaikutuksiin, väkivaltaa kokeneen lapsen tukemiseen arjessa sekä esimerkiksi siihen, miten ammattilaisen on toimittava, kun väkivaltaepäily herää.

Yhden pysäkin malli ja aluekoordinaattorit

Muissa Pohjoismaissa Barnahusit ovat osa lastensuojelun toimintaa tai kiinteästi sidoksissa oikeusjärjestelmän tai poliisiorganisaation rakenteisiin. Suomessa taas lasten ja nuorten väkivaltatapausten selvittämiseen ovat erikoistuneet lasten ja nuorten oikeuspsykologian ja oikeuspsykiatrian yksiköt, jotka toimivat yliopistosairaaloissa ja palvelevat vain pientä osaa lapsista, jotka ovat väkivaltaepäilyjen kohteena.

– Barnahus-malliin kuuluu ajatus niin sanotusta yhden pysäkin mallista ja talosta, jossa lapsia ja perheitä ei pompotella paikasta toiseen. Olemme lähteneet siitä, ettemme Suomessa nyt rakenna uutta palvelupaikkaa, vaan edistämme nykyisten toimijoiden yhteistyön järkeistämistä ja koordinaatiota, Laajasalo sanoo.

Esimerkiksi perhekeskukset voisivat Laajasalon mukaan toimia tulevaisuudessa yhden pysäkin mallin mukaisesti joillekin lapsille sekä kuulemisen että tuen ja hoidon paikkoina.

– Väkivaltaepäilyt ovat usein monimutkaisia, ja siksi ne vaativat moniammatillista pohdintaa. Hankkeessa jalkautammekin varhaisen moniammatillisen yhteistyön ja päätöksenteon malleja. Yhteistyö alkaa heti, kun väkivaltaepäily herää.

Yhteistyöhön osallistuvat kaikki, joiden vastuualueeseen kuuluu lapsiin ja nuoriin kohdistuvan väkivallan tunnistaminen, epäilyjen tutkinta sekä tuki ja hoito: poliisi, syyttäjä, lastensuojelu, somaattinen ja psykiatrinen sairaanhoito, joskus myös varhaiskasvatus, koulu tai neuvola.
Työtä tehdään kiinteässä yhteistyössä yliopistosairaaloiden oikeuspsykologian ja -psykiatrian yksiköiden kanssa ja alueellisten koordinaattoreiden kanssa. Ne myös takaavat uusien toimintatapojen alueellisen jalkauttamisen.

Mietinnässä tilat lasten kuulemiseen

Väkivaltarikosten selvittämiseen liittyvä lasten kuulemisen osaaminen on Suomessa kehittynyttä verrattuna muihin maihin. Meillä myös on korkeatasoista kansainvälistä tutkimusta lasten haastattelemisesta. Osan lapsista kuulee psykologi erikoistuneissa yksiköissä, mutta suurin osa kuullaan poliisissa.

– Hankkeessamme on tarkoitus varmistaa lapsiystävälliset kohtaamiset ja tilat kaikille lapsille, joita kuullaan oikeusprosessin yhteydessä – myös niille, joita kuulee poliisi, Laajasalo toteaa.
Kehittämisen tarvetta on kansallisten standardien luomisessa, seurannassa ja tietojen tallennuksessa samoin kuin eri ammattiryhmien kouluttamisessa ja viranomaisten välisen tiedonjaon esteiden tunnistamisessa. Barnahus myös rakentaa yhteistyötä seksuaaliväkivallan uhreja auttavien Seri-tukikeskusten kanssa.

Laajasalon lisäksi hankkeessa työskentelee tällä hetkellä neljä henkilöä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksella (THL) sekä koordinaattori jokaisen yliopistosairaalan alueella. Edustettuna on niin oikeuspsykologia, lastenpsykiatria ja sosiaalityö kuin gynekologia, sosiaalipediatria ja psykoterapiakoulutuksenkin osaaminen.

Rahoitusta on luvassa vuoteen 2023, jolloin toiminnan on tarkoitus olla juurrutettuna nykyiseen tuki- ja palveluverkostoon.