Yhteisöllisyyden kaipuu

Yhä useampi kokee yksinäisyyttä, ja syynä voi olla muun muassa yhteisöllisyyden väheneminen. Yhteisöllisyyden puuttuminen näkyy monella elämän osa-alueella; järjestötoiminnassa se näkyy siinä, että yhä harvempi haluaa lähteä toimintaan mukaan.

Järjestötoiminta ja erityisesti ainejärjestötoiminta on vapaaehtoistoimintaa, joka perustuu ajatukseen siitä, että halutaan toimia yhteisön hyväksi. Järjestötoiminta onkin yhdessä tekemistä, jolloin sen myötä tulee myös tunne yhteisöllisyydestä, tai ainakin näin pitäisi olla. Mitä jos toiminta ei olekaan yhdessä tekemistä ja yhteisöllisuuden tunnetta ei tule?

Elämme tällä hetkellä murroksessa korona-ajan ja hybridiarkeen palaamisen välillä. Käytännössä kaikki on mahdollista tehdä kotoa käsin etänä eikä paikan päälle tarvitse välttämättä tulla. En sano, etteikö etäyhteyksien kehityksellä ole voitu lisätä yhdenvertaisuutta ja mahdollistaa yhä useamman ihmisen osallistuminen, kun opiskelu ja työskentely eivät vaadi enää fyysistä läsnäoloa. 

Uskallan kuitenkin sanoa, että fyysisen läsnäolon lisäksi henkinen läsnäolo on poistunut. Ei ole sama asia puhua ihmiselle ruudun taakse, vaan vuorovaikutuksesta jää puuttumaan läheisyys ja yhteys. Videoyhteys on tuonut maailman kaukaisimmat kolkat lähemmäs, mutta samalla työntänyt tärkeimmät läheiset fyysiset kontaktit ruudun taakse. Tilanne, joka on toisille arjen helpottaja, aiheuttaa toisissa yksinäisyyden tunnetta ja läheisyyden puutetta.

Yhteisöllisyyden kokemus muodostuu esimerkiksi kahvipöytäkeskusteluissa luentojen ja työpalavereiden lomassa.

Kun opintoja suoritetaan paljon yksin tai töitä tehdään kotoa käsin, ei vahvaa kokemusta omasta opiskelija- tai työyhteisöstä pääse muodostumaan. Yhteisöllisyyden kokemus muodostuu esimerkiksi kahvipöytäkeskusteluissa luentojen ja työpalavereiden lomassa. Kun kokemusta yhteisöstä ei muodostu, niin ei myöskään haluta käyttää omaa aikaa yhteisön eteen. On hyvä tehdä itselle tärkeitä asioita ja ne antavat ihmisille voimaa, mutta uskon, että juuri yhteisöllisyyden tunteen lisäämisellä ja yhteisön merkitystä lisäämällä niin moni ei tuntisi yksinäisyyttä. 

Välillä tulee niitä hetkiä, kun ei vain jaksa ja tuntuu siltä, että omat voimavarat hädin tuskin riittävät itsestä huolehtimiseen. Juuri silloin, niin ainejärjestötoiminnassa kuin elämässäkin ihminen kaipaa ympärilleen yhteisöä, joka on läsnä ja auttaa.

Kirjoittaja on Tampereen yliopiston psykologian opiskelijoiden ainejärjestön Cortex ry:n puheenjohtaja.

Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 4/2023.