Yhteiskuntamme vihaa lapsia

Suomalaiset eivät synnytä kylliksi lapsia, valittavat päättäjät. Edes korona-aika ei ole helpottanut tilannetta kuin pikkuisen. Erinäisiä kannustimia on mietitty, mutta eikö oikeasti pitäisi miettiä, mistä asia johtuu.

Veikkaisin, että taustalla on muutamia psykologisia syitä. Valtio velkaantuu varsinkin nykyisin huimalla vauhdilla, ja lapsemmehan sen laskun maksavat, tavalla tai toisella. Haluaako kukaan oman lapsensa kärsivän tyhmän talouspolitiikan seurauksista loppuikänsä?

Ja millaisen kuvan media ja savumerkkiviestintä lapsista ja varsinkin nuorista antavat? Sen, että he ovat masentuneita, ahdistuneita, väkivaltaisia, päihdeongelmaisia, ylivilkkaita ja, mikä pahinta, joku on taas alkanut ajaa maantiellä mopolla ja mopomiittejähän siitä seuraa.

Tutkimustieto tosin osoittaa, että Suomessa on maailman hyvinvoivimmat nuoret. Mutta, sanovat ne ”viisaat” joille olen ilouutisen kertonut, ”kyllä ilmassa on selvästi merkkejä siitä, että asiat ovat menossa huonompaan suuntaan”.  Eli jos ei mene hyvin, se ei ole totta. Jos menee huonosti, se on ihan helevetin totta.

Ja jos joku saikin päähänsä hankkia lapsia, niin ministeri julistaa koko kansalle, että ”koulussa ei ole turvallista”. Kyllä tuossa paatuneinkin lapsia rakastava pariskunta ajattelee, että eihän me sitten uskalletakaan ottaa riskiä.

Kaikkein pahinta on kuitenkin se, miten me lapsia kohtelemme. Jokainen nuori on potentiaalinen gangsteri, joka pitää häätää kauppakeskuksista poliisien tai klassisen musiikin voimin. Tai sitten heidät pitää laittaa etäkouluun tulemaan samanlaisiksi jurottaviksi toisia ihmisiä pelkääviksi murjottajiksi kuin vanhemmatkin ikäpolvet. Ja harrastukset pitää tietenkin myös kieltää. Sieltähän voisi löytyä ystäviä ja verkostoitua. Sehän on varattu vain meille aikuisille?

Lapsille ei ole tilaa maailmassamme. Leikkikenttien tilalle on kannattavampaa rakentaa kerrostalo, ja ei niiltä kannata kysellä mielipiteitä, koska niillä selvästikin on sellaisia. Paljon helpompaa on jatkaa vanhaan malliin, eli aikuiset päättävät lasten puolesta oikeastaan ihan kaiken. Meillä on aika lapsivihamielinen yhteiskunta. Toki sanomme osallistavamme heitä. Se on sitä, että annamme lasten sanoa mielipiteensä siitä, tuleeko vessaan tumman- vai vaaleanpunainen seinä.

Lapsille ei jakseta enää tehdä ohjelmiakaan. Pikku Kakkosessa pyöritetään uusintoja, ja sitä vanhemmille ei oikeastaan olekaan mitään. Mitäpä suotta, kun ahneet somejätit hoitavat homman niin vaivattoman oloisesti. Aina löytyy kiva kännykkäpeli, jonka parissa lapsi viihtyy tuntikausia. Ei turhia kysele, miksi kehitysmaihin ei saada koronarokotteita, tai miksi jokaisella on nuuskaa, vaikka se on Suomessa kiellettyä.

Ja sanottakoon sekin, että lapsilta ja nuorilta vietiin hyvinvointialueitten myötä perinteiset psykologi- ja kuraattoripalvelut. Nyt heitä ollaan hyvää vauhtia istuttamassa psykiatrian poliklinikaksi, vaikka osa päättäjistä asian vielä kiistääkin. Ilmeisesti ei haluta, että joku kuuntelee lasten pieniä mutta ah niin tärkeitä murheita.

Toki voisi ajatella, että tekeväthän ministerit nyt lapsia. Eikö se ole hyvän mallin näyttämistä? Valitettavasti näyttää vain siltä, että muitten lasten etu on helppo unohtaa oma vauva sylissä.

Lapset eivät erityisemmin tarvitse diagnosoimista, hoitoon ohjaamista tai vouhottamista. Toki joskus myös noita kahta ensimmäistä. Mutta lapset tarvitsevat rakkautta, luottamusta ja aitoa välittämistä. Ja myös me aikuiset haluamme kokea, että yhteiskuntamme on sellainen. Silloin jotkut meistä uskaltavat hankkia muutakin kuin sen koiran. Vaikkapa sen lapsen.

Sanottakoon nyt kaikille jotka jaksoivat lukea tähän asti, että itselläni on neljä lasta. Tyhmänrohkea suomalainen.

Kirjoittaja on kirjoittanut tämän kuten kaikki muutkin bloginsa yksityishenkilönä, joka pohtii yhteiskunnan ja elämän koukeroita muuttuvassa maailmassa.