Vuorosi ei tule koskaan, keskiluokka 

Suuria rahoja tai palkankorotuksia ei ole tulossa. Poliitikot saavat vaaleissa ääniä puolustettuaan urheasti pienituloisten asiaa, ja suurituloiset osaavat ottaa omansa muutenkin. Keskiluokka saa odottaa vuoroaan, koska meitä on niin paljon, etteivät rahat riittäisi kaikille meille koskaan. Ja kun ei ole erityisiä paheita, ei tule erityisiä palkintojakaan. Jos ei koskaan ryyppää rankasti ei saa ihailua siitä, kun vähentää, ja kun ei ole oppinut paperossia polttelemaan, ei saa palkintoa sauhuttelun lopettamisestakaan.

Keskiluokkaan kuuluva onnistuu ahkeroinnillaan hankkimaan auton, joka ei jätä tien päälle ja talon, joka on jossain muualla kuin Wendsworthin epämääräisellä puolella. Me teemme tämän siksi, etteivät lapsemme joutuisi hulttiolle. Teemme lisätöitä, että lasten harrastukset voidaan maksaa.  Kuskaamme heitä pallopeleihin ja balettiin ja kyyläämme Whatsappista, missä he voisivat olla ja milloin he ovat viimeksi olleet puhelimella eli elossa. Huoli lapsista jatkuu ainakin siihen saakka, kun he ovat viisikymppisiä.

Asuinalueillemme halutaan suuria kerrostaloja ja vuokra-asuntoja. Vaivalla ostetun talon arvo romahtaa. Posti viedään pois, kauppa lopettaa koska kyllähän meillä keskiluokkaisilla on auto. Ravintolassahan me emme istu, joten sekin siirtyy muihin lähiöihin. Onneksi keskiluokkainen ihminen ei valita. Jos valitamme, saamme kuulla olevamme, pardon mon françois, kermaperseitä.

Onhan tässä taustalla psykologisiakin selityksiä. Palkkojen korottamista valmisteleva henkilö on useimmiten itsekin keskipalkkainen. Eihän siinä nyt ole rotia, että joku saisi paljon joutavammasta hommasta parempaa palkkaa kuin valmistelija itse. Joten sori siitä, punakynä viuhui taas kerran esityksesi yli. Ja kun aina on joku, joka tarvitsee tai ainakin osaa vaatia niukat palkankorotusrahat itselleen. Se köyhä. Tai se hyvätuloinen tyyppi, joka nostaa pirunmoisen älämölön, jos ei saa lisää fyrkkaa itselleen. Vaihtaa vielä työpaikkaa, jos ei makseta kiltisti.

Ei keskiluokkainen ihminen sellaisessa huutokisassa pärjää. Hän on liian hyvin käyttäytyvä ja ymmärtää asioitten taustat ja perusteet. Eikä hän ehdikään. Ylityöt on vielä tekemättä, sähköpostit on vastaamatta ja tosiaan sitten olivat ne lasten harrastukset. Ja läksyissä pitää tukea. Ettei lapsi ajaudu huonoille teille.

Keskiluokkainen ihminen on aika huono puolustamaan itseään. Koemme olevamme hyväosaisia. Huonompiosaisia pitää auttaa, ja heitä (mukamas) tukevia puolueita pitää äänestää vaaleissa. Keskiluokkainen ihminen ihan oikeasti luulee saaneensa vähät roponsa onnella tai toisten kustannuksella. Hyvä pitää panna kiertämään. Vaikka niillä vähillä roposilla voisi joskus tuottaa ansaittua iloa itselleen ja lähimmilleen. Ai niin ulkomaille ei voi lentää lomalle, koska ilmastoahdistus. Eikä voi ostaa mitään uutta ja kivaa, koska mitähän naapuritkin ajattelisivat. Eikä voi ottaa itselleen hemmottelupakettia, koska luultaisiin laiskaksi.

Lapset tosin pilkkaavat keskiluokkaisia vanhempiaan armottomasti. He fanittavat ihmisiä, jotka mukamas elävät täysillä. Me olemme tylsiä ja ikäviä ihmisiä. Mutta onko se totta? Yhtä hurjat unelmat meillä on kuin sillä juoppohullulla rokkiretkullakin. Ero on siinä, että meidät nauretaan pihalle, jos menemme hakemaan sosiaalietuisuuksia. Eikä kukaan tule nuolemaan korvaa, jos satumme sammumaan pusikkoon.

Kirjoittaja on kirjoittanut tämän kuten kaikki muutkin bloginsa yksityishenkilönä, joka pohtii yhteiskunnan ja elämän koukeroita muuttuvassa maailmassa.