Voittajien koulu

Ranskalainen sosiologi Didier Eribon kirjoittaa teoksessaan Paluu Reimsiin (suom. Timo Torikka, 2024) vaikeasta suhteestaan työläistaustaansa: 

Miten se, että liikun porvarillisissa tai keskiluokkaisissa piireissä, on saanut minut kieltämään perheeni ja tuntemaan näin suurta häpeää. Miksi olen sisäistänyt koko kehooni sosiaalisen maailman hierarkiat, kun älyllisesti ja poliittisesti väitän taistelevani niitä vastaan? – – Olin poliittisesti työväenluokan puolella, mutta inhosin kiinnittymistäni heidän maailmaansa.

Omaelämäkertaa, esseetä ja sosiologista analyysia yhdistelevässä kirjassaan Eribon kertoo, että ylempään keskiluokkaan kapuaminen on vaatinut häneltä uuden identiteetin opettelun ja täydellisen menneisyydestä irtautumisen. Sitaatti osoittaa, kuinka vaistomaisia, ruumiillisia kokemuksia luokkahierarkiat ovat. Kun on sisäistänyt ylempien luokkien ”parempaa makua” edustavan elämäntyylin, työväen kulttuuri näyttäytyy vieraana, rahvaanomaisena – huonompana.

Katkelmassa on luokkaretken tehneelle jotain tunnistettavaa. Muutin äskettäin toiseen kaupunginosaan, jossa viihdyn muuten hyvin, mutta kaipaan kahviloita ja viinibaareja, lähistöllä kun on vain kaljakuppiloita. Ystävälleni valittelin ironiseen äänensävyyn, ettei uusilla kulmillani ole tarpeeksi porvarillista.

Ironia on mahdollista, sillä Suomessa erot eivät ole niin jyrkkiä kuin luokkayhteiskuntana tunnetussa Ranskassa. Kaverusten illanvietto voi hyvin edetä tyyriistä viinibaarista halvalle kaljalle, ja harva keskiluokkaistunut sentään inhoaa kiinnittymistään työväenluokkaan.

Joustava luokkaidentiteetti on kuitenkin vain ylempiin ryhmiin kuuluvien etuoikeus. Suomalaisen työläisperheen nuorelle eri maailmojen rajat saattavat piirtyä yhtä armottomina kuin Eribonin kuvauksessa:

Näitä maailmoja erottavat rajat määrittävät, kummankin maailman sisäpuolelta käsin, radikaalisti erilaisen käsityksen siitä, mitä voi kuvitella olevansa tai miksi voi kuvitella tulevansa, mistä voi haaveilla ja mistä ei: sitä tietää, että muualla on toisin, mutta että se maailma on saavuttamaton ja kaukana eikä edes tunne itseään ulossuljetuksi mistään, koska on itsestään selvää, että minulla ei vain ole pääsyä näille kaukaisille yhteiskunnallisille seuduille. Se nyt vain kuuluu maailmanjärjestykseen. Eikä pysty näkemään miten tämä järjestys toimii, koska se edellyttäisi itsensä näkemistä ulkopuolelta, kykyä katsoa omaa ja muiden elämää yläpuolelta.

*

Suomessa uskotaan yhä mahdollisuuksien tasa-arvoon. Moni ajattelee, että koulutusjärjestelmämme ansiosta kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet menestyä.

Käytännössä matalasti koulutettujen määrä kasvaa, sillä peruskoulu ei enää onnistu tasaamaan kotitaustoista aiheutuvia eroja. Koulutuksesta hyötyvät hyvin koulutettujen perheiden lapset. Heikommasta asemasta tulevien lasten osaamista ei tunnisteta, tai sille ei anneta tunnustusta. Työläisperheiden lapset eivät usko mahdollisuuksiinsa, vaikka lahjoja olisi.

Vähäosaisilla ei myöskään ole aina tietoa eri koulutuspolkujen tarjoamista mahdollisuuksista. Osasyynä on asuinalueiden eriytyminen ja ”koulushoppailu”, jossa korkeakoulutetut vanhemmat valikoivat jälkikasvunsa pois huonoina pitämistään kouluista. Näin lapset eivät saa vertaisryhmältään vaihtoehtoisia malleja.

Segregaatio ilmenee esimerkiksi Helsingissä siten, että tietyistä kaupunginosista mennään lukioon enemmän kuin toisista. Usko mahdollisuuksien tasa-arvoon horjuu viimeistään, kun lukee Shadia Raskin kolumnin (Yle, 3.8.2022), jonka mukaan joka viides Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan promovendi on kirjoittanut ylioppilaaksi SYK:istä, Ressusta tai Tapiolan lukiosta. Suomessa on 377 lukiota.

*

Elin lapsuuteni 1980–90-luvuilla, jolloin luokka ei vielä ollut samanlainen loukku kuin nykyisin. Kuulun elämässä menestyneisiin, mutta Eribonia lukiessani havahduin pohtimaan taustani vaikutusta koulutusvalintoihini.

Perustutkinto-opiskelijana menestyin sinnikkyyden, hyvän muistin ja kirjoitustaitoni ansiosta. Jatko-opiskelu sen sijaan ei tahtonut sujua, ja päädyin keskeyttämään opintoni. Syitä keskeyttämiseen oli useita, mutta yksi oli se, että minulta tuntui puuttuvan tohtorintutkintoon vaadittavia taitoja ja suhteita. Yliopisto näyttäytyi ”kaukaisena yhteiskunnallisena seutuna”, jonne olin kyllä päässyt, mutta jossa en osannut käyttäytyä. Yliopistokulttuurin käytänteet tuntuivat oudoilta.

”Ne ovat outoja”, sanoi akateemisessa perheessä varttunut kaverini. Mutta jos outoutta on imenyt äidinmaidossa, osaa ajatella, että vika on systeemissä, ei omassa vajavaisuudessa.

*

Elämäntyyli tai maku ei ole suoraan kytköksissä poliittiseen vakaumukseen. Haalin uuteen kotiini taidetta ja kristallikruunuja kuin menneiden aikojen porvarit, mutta Eribonin tavoin olen taloudellisen ja sosiaalisen yhdenvertaisuuden kannattaja. Haluan uskoa, että ihmisen ei tarvitse kokea kuuluvuutta johonkin ryhmään puolustaakseen sen oikeuksia.

Yhdenvertaisuuden edistämiseksi tarvitaan kuitenkin ymmärrystä heikommassa asemassa olevien ihmisten todellisuudesta. Siksi vierauden kokemuksissa ja luokkaidentiteetin ristiriidoissa – tunsi niitä suhteessa alemman tai ylemmän statuksen luokkiin – on poliittista potentiaalia.

Ymmärryksen puute valitettavasti näkyy esimerkiksi lukutaitohankkeiden viestinnässä. Koulutuksen tavoin lukuharrastus eriytyy ja periytyy. Hyvin koulutettujen perheiden lapset lukevat; matalasti koulutettujen joukossa on yhä enemmän niitä, jotka eivät lue juuri mitään. Kuitenkin ”kaikkien tasa-arvoista oikeutta lukemiseen ja lukutaitoon” puolustavan Lukukeskuksen verkkosivuilla näkyy hyvin pukeutuneita, pääasiassa valkoihoisia ihmisiä keskiluokkaisessa miljöössä.

Pahimmillaan tämäntapainen kuvasto herättää vastareaktion, jossa kaikki korkeakirjallinen lukeminen torjutaan herraskaisena. Sosiologi Riie Heikkilä kirjoittaa teoksessaan Miksi lakkasimme lukemasta? (2024) lukemisen uhmaajista. Hänen mukaansa he ”ymmärtävät kirkkaasti oman hierarkiassa alemman asemansa ja heihin ylemmältä taholta kohdistuvan arvostelevan katseen – juuri siksi he niin äänekkäästi sanoutuvat irti elitistisinä pitämästään kulttuurisista käytännöistä kuten lukemisesta”.

Kuten Eribon kirjoittaa, ”opiskelujen ilmeisyys, rakkaus kirjoihin, lukemisen halu eivät ole taipumuksia, jotka olisivat yleisesti jaettuja, vaan päinvastoin ne ovat tiukasti suhteessa yhteiskunnalliseen asemaan ja ympäristöön, johon ihminen kuuluu”.

Kaikkien ei täydy rakastaa kirjoja tai harrastaa lukemista. Ongelma on se, että vähiten koulutettujen mediankäytön tapojen kaventuessa heidän mahdollisuutensa osallistua yhteiskuntaan pienenevät entisestään. Kyse on Heikkilän sanoin ryhmästä, joka ”erityisesti taloudellisten resurssien puuttuessa lipuu yhä kauemmaksi yhteiskunnallisesta järjestyksestä, koska ei usko sen hyödyttävän itseään”.

*

Tämänhetkisessä poliittisessa diskurssissa eriarvoistumisen hillitsemiseen tähtäävät toimet nähdään julkisen talouden rasitteena. Hyvätuloisia suosivissa rakenteissa ei nähdä valuvikoja.

Ranskalainen taloustieteilijä Thomas Piketty kirjoittaa Pääomassa ja ideologiassa (suom. Maarit Tillman-Leino ja Saana Rusi, 2024) koulutusmenojen epätasaisesta jakautumisesta lasten sosiaalisen taustan ja varhaisen koulumenestyksen mukaan: Tuloiltaan ylimpään kymmenekseen yltävään kansanosaan investoidaan jopa 150 000 euroa enemmän kuin alimpaan kymmenekseen. Vauraimpien ja köyhimpien välinen ero on jopa yli 200 000 euroa.

Toisin sanoen koulutusinvestoinneista eniten hyötyvä kymmenesosa väestöstä saa lasta kohti laskettuna melkein kolminkertaisesti julkista rahoitusta heikoimmalle jäävään puolikkaaseen verrattuna. ”Nämä ovat hämmästyttäviä tuloksia koulutusjärjestelmältä, jonka pitäisi vähentää sosiaalista reproduktiota eli uusintamista”, Piketty sanoo.

Koulutuksellinen epätasa-arvo on seurausta taloudellisen pääoman keskittymisestä yhä harvemmille. Tässä suhteessa kehitys länsimaissa kulkee takapakkia.

Suunnan voi muuttaa. Se kuitenkin vaatii, että etenkin hyväosaiset oppivat katsomaan ”omaa ja muiden elämää yläpuolelta”. Vain siten voi huomata, mikä valheellinen mantra mahdollisuuksien tasa-arvo onkaan.

Silvia Hosseini on kirjailija, kriitikko ja kirjoittamisen opettaja.

Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 1/2025.