Voiko julkisella sektorilla tehdä töitä eläkkeeseen asti?

Keskustellessani kollegani kanssa havahduin siihen, että kuulostaa jotenkin omituiselta, kun sanon ”olen tehnyt psykologin työtä viimeisen 12 vuoden aikana samassa virassa saman työnantajan palveluksessa”. Kollegani ilme ja kysymys, joka seurasi minun tunnustustani, ”oletko ajatellut vaihtaa työpaikkaa?” pistivät miettimään. Onko tilanteeni ainutlaatuinen? Mitkä asiat ovat pitäneet minua kiinni nykyisessä tehtävässäni? Voiko julkisella sektorilla tehdä töitä eläkkeeseen asti, kuten minulla on tapana leikkisästi sanoa työkavereilleni? Mitä tämä vaatii työnantajalta ja mitä tämä vaatii itseltä?

Kerronpa omasta matkastani kehitysvamma-alan psykologiksi. Muutin Suomeen 15 vuotta sitten valmistuttuani ensin psykologian maisteriksi kotimaassani Puolassa. Ensimmäisen vuoden vietin opiskelemalla suomea ja tekemällä kokopäiväisesti vapaaehtoistyötä kehitysvammaisten lasten ja nuorten hoitajana. Vapaaehtoistyöjakson päätyttyä jatkoin samassa tehtävässä palkattuna työntekijänä. Suomen kieli ei kuulu maailmaan helpoimpiin, ja meni kolmisen vuotta, mihin mahtui lähihoitajan opintojen aloittaminen ja äidiksi tuleminen, ennen kuin koin olevani valmis hakemaan laillistusta varsinaiseen ammattiini. Prosessi kesti monta kuukautta, mutta onneksi ainoa, mitä minulta lopuksi vaadittiin, oli vuoden mittainen sopeutumisaika, jolloin työskentelisin toisen psykologin ohjauksessa ja valvonnassa. Minusta tämä kuulosti kohtuulliselta ja saatuani päätöksen Valviralta olin onneni kukkuloilla. 

Sitten alkoi työnhaku. Ehdin lähettää kaksi työhakemusta, kun minut kutsuttiin työhaastatteluun. Elimme vuotta 2008, kaikki oli helpompaa. Valvira vaati, että minua ohjaavalla ja valvovalla psykologilla on vähintään viisi vuotta työkokemusta ja että työskentelemme samassa toimipisteessä. Koin suurta epävarmuutta esittäessäni näitä vaatimuksia tulevalle työnantajalleni, turhaan. Ensimmäisen työhaastattelun jälkeen minulle tarjottiin työpaikkaa. Tästä sitten alkoi minun 12 vuoden mittainen uraputkeni suuressa kuntayhtymässä. Kehitysvamma-ala ei ollut minulle täysin uutta, toisin kuin psykologin tehtävä, työkokemukseni rajoittui siinä vaiheessa lähinnä hoitajan roolissa toimimiseen. Paljon oli opittavaa menetelmien käytöstä, lausuntojen kirjoittamisesta ja asiakasprosessien vetämisestä. Työ oli haasteellinen, mutta palkitseva. Siihen kuului sekä yksilötyötä että työyhteisöjen konsultointia, jonkin verran kouluttamista ja matkustamista ympäri Etelä-Suomea. 

Eletään vuotta 2020, istun edelleen samassa työpisteessä ja teen suurin piirtein samoja tehtäviä kuin ennen, vaikka osaa etänä. Suurin osa vanhoista kollegoista lähti ja tilalle tuli uusia rohkeita nuoria. Paras työkaverini, toimintaterapeutti, joka oli aloittanut työt kuntayhtymässä jo ennen minua, istuu kuitenkin edelleen viereisessä toimistossa. Esimiehet vaihtuivat muutaman kerran, samoin kuin tulosyksikkö. Olen kuitenkin aina viihtynyt meidän asiantuntijaporukassamme ja tullut hyvin toimeen eri esimiesten kanssa. Työmatka taittuu viidessä minuutissa kävellen, ja vaikka olen muuttanut pari kertaa tuon 12 vuoden aikana, olen aina asunut melkein työpaikan vieressä. Palkkani on toki kehittynyt ja kuntasektorin palkkatason nähden, se ei ole huono. Tässäpä tuli lueteltua tärkeimmät argumentit.

Tyydynkö vähään? Olisin valehdellut, jos sanoisin, etten koskaan ajatellut alan vaihtamista. Näitäkin vaiheita tuli, mutta jostain syystä, en ole lähtenyt muuttamaan elämäni status quota. Minulla on hyvä elämä, minulla on ihana perhe, minulla on unelmia ja haaveita. Nykyinen työ antaa näille kaikille asioille vankan perustan ja tätä minä suuresti arvostan. Ja kyllä, voin kuvitella tekeväni tätä työtä eläkkeeseen asti. Onko meitä enemmän?

Kirjoittaja on Psykologiliiton hallituksen jäsen.