Voihan itku!

Väsynyt äiti, jolla särkee päätä kolmatta päivää, kieltää kaksivuotiasta lastaan kymmenettä kertaa tekemästä jotain hölmöä, ja kun lapsi ei tottele vieläkään, äiti purskahtaa itkuun. Isä puuttuu tilanteeseen todeten äidille, että ”lapsi on liian pieni ymmärtääkseen tuollaista esitystä”. Esitystä? Luuleeko isä tosissaan, että äiti itkee manipuloidakseen?

Työpaikalla työntekijä on jo kolmessa edellisessä kehityskeskustelussa kertonut työmääränsä olevan liiallinen. Esihenkilö katsoo tilastoja: työntekijähän on yksi parasta tulosta tekevistä, työtehokaan ei ole tippunut lainkaan ja hän saa positiivista palautetta. Kaikkihan sitä kiireestä ja työmäärästä valittavat. Työntekijän kamelinselkä ei ole vielä katkennut. Kunnes sitten yhtenä aamuna työkaveri kohdistaa päivän pottuilunsa ja hauskat herjansa juuri häneen, ja kaikkien yllätykseksi hän purskahtaa kahvihuoneessa itkuun. ”Mikä sille nyt tuli? Miksei se ole sanonut mitään, jos on noin kuormittunut?” Tai olisikohan sanonut sittenkin, jos oikein tarkkaan miettii.

Asiakas työterveyslääkärin käynnillä kertoo töissä tuplaantuneesta työmäärästään, lapsensa sairastumisesta vakavasti, siskonsa hautajaisjärjestelyiden ja muistisairaan äitinsä asioiden hoitamisen raskaudesta sekä pitkään jatkuneista unettomista öistään ja loputtomasta väsymyksestään, pyyhkien hillitysti silmäkulmaansa nousseen kyyneleen. Lieneekö syynä asiakkaan huoliteltu olemus, kun lääkäri myöntää päivän sairausloman. ”Josko tämän päivän olisit saikulla, kun hyvin näytät muuten jaksavan.” Jos lääkärin luona käynyt asiakas olisi ollut viikon käymättä suihkussa, heti kättelyssä hänelle olisi kirjoitettu kaksi viikkoa sairauslomaa.

Pitääkö meidän romahtaa ensin? Menettää itsehillintämme, purskahtaa hillittömään itkuun tai kenties huutaa ja seota, jotta tulemme nähdyiksi ja ennen kaikkea kuulluiksi? Että meidät otetaan tosissaan. Jotta saamme apua ja tukea, jota tarvitsemme. Mihin on kadonnut sanojen merkitys? Eikö pitäisi riittää, että joku kuuntelisi ja ymmärtäisi, kun vain kerromme, ettemme jaksa?

Jaksaminen ei aina näy naamasta, ei välttämättä edes työtehosta. Toivoisin, että sanoissakin olisi vielä voimaa! Että joskus ihan vain puhe riittäisi siihen, että tulemme kuulluiksi. Muuallakin kuin psykologin tai terapeutin vastaanottohuoneessa.

Kirjoittaja on työterveyspsykologi ja Psykologiliiton hallituksen jäsen.