Voi kun ihminen olisi auto

Vauvan hienouksiin ei erityisesti opasteta. Naperon hallintalaitteet ja varsinkin tietokone jäävät itseopiskelun varaan. Perhevalmennuskin keskittyy synnytykseen. Hyvä juttu sinänsä mutta onhan se vähän sama kuin kävisi kurssilla siitä, miten autokaupassa asioidaan.

Autolle saa takuun, mutta ihmiselle ei. Pienen ihmisen mahdolliset valmistusviat pitää kunnostaa ihan itse ja omilla rahoillaan. Tämä luo epätasa-arvoa. Erityisen kätevä olisi kaikenvaravakuutus eli kasko. Lapsi saisi itsekin välillä hölmöillä, mutta tukea olisi silti saatavissa.

Se vasta onkin jännittävää, että autolle saa oman vastuumekaanikon. Joku tietää autosi uniikin luonteen ja seuraa sen kehittymistä. Miksi yritykset omalääkärijärjestelmäksi eivät ole oikein koskaan ottaneet kunnolla tulta Suomessa? Joka kerta joutuu selittämään asiansa uudelle ihmiselle, eikä kenelläkään ole aikaa muodostaa kokonaiskuvaa yksittäisestä potilaasta. Toisilleen tuttu lääkäri ja potilas eivät joutuisi tuhlaamaan aikaa taustojen selvittämiseen ja sen pohtimiseen voisiko juuri tämä asiakas puhua totta tai palturia.

Ei oikein uskalla edes ajatella, että jokaisella olisi oma psykologi. Mutta olisihan sekin kätevää. Loppuisi puhe asiakkaitten pompottelusta luukulta toiselle. ”Lähden tästä luukulleni” voisi olla ihan hilpeä päätös mukavalle teehetkelle ystävän kanssa.

Autoja on monenlaisia, ja niitä myy moni taho. Syntyy siis kilpailua. Terveyspalveluja ei tahdo saada oikein mistään, ja hallitus on rajoittamassa nykyisiäkin mahdollisuuksia. Koulupsykologeja väännetään väkisin Suureen ja Mahtavaan Soteliittoon, vaikka kaikki alalla toimijat ja asiakkaat tietävät, että siinä ei ole mitään järkeä. Koettakaapa säätää laki, jossa autoja voisi ostaa vain yhdestä valtion kaupasta. Kyllä nousisi haloo ja älämölö, ja täysin syystä. Vielä hullumpaa olisi, jos palvelun keskeinen osa, vaikkapa akku, pitäisi ostaa jatkossa maakunnan keskusbutiikin salaperäisistä syövereistä. Ja tätä perusteltaisiin sillä, että hyvinvointikeskus muka saisi paremmin akkuja, vaikka pula litiumista on ihan sama kaikilla.

Kyllähän ihmisissä ja autoissa on paljon samaa. Uutena ne vähän jännittävät, sitten niihin tottuu ja niiden kanssa on ilo ja nautinto viettää aikaa. Aika moni kyllästyy jossain vaiheessa, ja pitäisi vaihtaa uuteen. Ihmisten puolella tulee hirveää riitelyä ja rähinää, mutta autokaupassa vanha otetaan vaihtoon ja sieltä hän saa uuden omistajan, joka ajelee sillä iloisena ja rakastavin mielin. Lopulta autoille tulee romuttamo ja ihmisillä sitä kutsutaan hoivakodiksi. Romunakin autoa kohdellaan asiallisesti, koska kallisarvoisia raaka-aineita ei kannata tuhlata. Vanhan ihmisen viisaudet eivät näytä kiinnostavan ketään. Jokainen sukupolvi joutuu tekemään uudestaan samat mokat kuin edellinenkin.

Autokauppa on monella tapaa edellä, mutta ehkä ihminen silti vie kokonaiskilpailun voiton. Harva käy autokaupassa alvariinsa, mutta monet harjoittelevat uusien ihmisten tekemistä usein ja innolla. Ja niin paljon kuin monet autoaan puunaavat ja rassaavatkin, niin kyllähän ihminen on kuitenkin se oikeasti tärkein – kaikkine valuvikoineen ja kolinoineen. Autojen psykologinen oikukkuus on aika rajallista, mutta ihminen keksii päivästä toiseen uusia kotkotuksia. Joskus oikein pysähtyy miettimään, mistä ihmeestä se tuonkin keksi. Eipä pääse pitkästymään.

Kirjoittaja on kirjoittanut tämän kuten kaikki muutkin bloginsa yksityishenkilönä, joka pohtii yhteiskunnan ja elämän koukeroita muuttuvassa maailmassa.