Virta venhettä vie?

Monet vanhemmat ovat uupuneita ja perheet kärsivät taloudellisista haasteista. Lähetemäärät ovat kasvaneet ja perheiden ongelmat kärjistyneet. Palveluissa työntekijät kokevat riittämättömyyttä, koska nykyiset resurssit eivät riitä lasten ja perheiden tukemiseen. Me kaipaisimme vallitsevissa olosuhteissa vielä tiiviimpää yhteisöllisyyttä, mutta rajoitusten vuoksi tuki ympärillä on yhä niukempaa. Koronatilanteessa moni jää ajatustensa kanssa yksin tai matka hoitaville tahoille on pitkä sekä etäyhteyksien täyteinen. Yksittäiset lähetteitä ja byrokratiaa edellyttävät käynnit kaukana perheen arjesta tuntuvat irrallisilta. Tukea tarvitaan lähemmäs ja ilman lähetteitä.

Samaan aikaan käydään keskustelua siitä, pitäisikö koulupsykologien siirtyä hallinnollisesti kunnista sote-maakuntien puolelle. Etelä-Pohjanmaalla on kuitenkin kokeiltu tuloksellisesti jo muutaman vuoden ajan jotakin aivan muuta, ja viimeksi tänään sain nauttia siitä, että virta kulkee täällä toiseen suuntaan. Nimittäin erikoissairaanhoito jalkautuu oikeasti perustasolle nuoren ja hänen verkostojensa ääreen. 

EPSHP:n nuorisopsykiatri Kirsi Ylisaari ja nuorisopsykiatrian ylilääkäri Seppo Palomäki konsultoivat lähikuntia viettäen oikeasti jokaisessa kunnassa päivän noin joka toinen viikko. Työntekijöiden konsultaatiolle on varattu näinä päivinä erikseen aikaa, ja lisäksi nuoret pääsevät verkostojensa kanssa vastaanotolle lähellä kotia ilman lähetettä. Näissä tapaamisissa monet asiat ratkeavat kerralla, kun paikalle kootaan perheen arkeen limittyvät henkilöt sivistys-, terveys- sekä sosiaalipuolelta. Työntekijät tuntevat toisensa ja perheen. Näin syntyy aito tunne yhteisöllisyydestä ja vältetään monet mutkat.

Vapaa-ajallani kuulun myös Ilmajoen MLL:n hallitukseen. Ilmajoella osana MLL:n toimintaa on perhetalo Aurinkoinen. Se on talo, johon vanhemmat saavat tulla vauvojen ja lasten kanssa jakamaan ajatuksiaan ja kokemuksiaan tuoreesta vanhemmuudesta kahvikupposen äärelle samalla, kun lapset leikkivät. Aurinkoinen tarjoaa myös varsin edullista lastenhoitoa, jotta vanhemmat saavat hoitaa arjen asioita tai halutessaan hetken hengähtää. Mihinkään näistä ei tarvita asiakkuutta tai lähetteitä. Kun kysyimme, mikä merkitys tällä toiminnalla on kävijöille ollut, monet kertoivat, että saivat varmuutta vanhemmuuteensa ja voimaa arkeensa perhekahvilatoiminnan tuoman vertaistuen myötä. 

Psykologeilla olisi valtavasti annettavaa juuri tällaiseen yhteisölliseen työhön jo äitiysneuvolasta alkaen. Yhteisöllisyyden ja arkeen tuotavan tuen pitäisi olla tausta-ajatuksena, kun suunnitellaan tukea lapsiperheille. Sote-maakunnista arjen verkostoihin pääseminen tuntuu kaukaiselta, eikä palvelu voi samalla tavalla räätälöityä perheiden tarpeisiin, jos se tapahtuu maakuntalähtöisesti. Tämän vuoksi koulupsykologien pitää jatkossakin olla fyysisesti kouluissa, joka päivä mukana koulun ja perheiden arjessa.

Virran tulee kulkea toiseen suuntaan.

Kirjoittaja on Psykologiliiton hallituksen jäsen.