ESSEE
Vastahankainen aktivisti
Olen osaltani syyllinen siihen, että ihmiset joutuvat hakeutumaan psykologien luo. Me toimittajat kerromme nimittäin yleisölle ahdistavia asioita. Viimeksi lokakuussa, että maailma on ilmastokatastrofin kynnyksellä. Heti perään, että kuumeneminen uhkaa pysäyttää Atlantin virtauksen. Vastaavia hälyyttäviä otsikoita on julkaistu lukemattomia. Hämmentävää kyllä, niistä ei ole seurannut tarvittavia pelastustoimia.
Tieteellinen maailma on yksimielinen kriisin vakavuudesta ja kiireellisyydestä, mutta tieto ei johda toimintaan.
**
Kesällä Elokapina osoittaa mieltään lähellä kotiani. ”Me kapinoimme teidän takia”, lukee värikkäässä kyltissä. Sanon mielenosoittajille jotain kannustavaa. Heidän protestinsa tuo minulle edes rahtusen toivoa. Jatkan matkaani.
Törmäsin Elokapinaan jo ennen kuin sillä oli suomenkielistä nimeä. Toimittajana seurasin loppuvuodesta 2018 Helsingissä liikkeen ensimmäistä tapaamista. Siellä kuulin Iso-Britanniassa perustetusta Extinction Rebellionista, joka käytti kansalaistottelemattomuutta, jotta päättäjien olisi pakko torjua ilmastokriisiä. Toinen tavoite oli voimaannuttaa kanssaihmiset huomaamaan, että muutkin toimivat ilmaston puolesta.
Kirjoitin muistiinpanoihini, että tapaamisessa moni oli osallistunut ennenkin ympäristötoimintaan. ”Ei ole takeita toimiiko tämäkään, mutta se on kokeilemisen arvoista”, sanoi yksi osallistuja.
Kuluu melkein kuusi vuotta. Ekokriisi etenee ja minä yritän tehdä osani toimittajana. Välitän tietoa ja vaadin päättäjiltä vastuuta. Koulutan kollegoita ilmastojournalismista. Kirjoitan kolumneja ja melskaan somessa. Vakuutan itselleni, että työlläni on väliä. Tarvitaan parempaa journalismia, jotta asiat voivat muuttua. Mutta sisimmässäni mietin, että onkohan noin. Tietoa ekokriisistä on välitetty jo useampi vuosikymmen. Itsekin olen tehnyt sitä 20 vuotta. Uutisjuttujen puutteesta luonnon tärvääminen ja päästöjen kasvu eivät johdu.
Eivätkä ne johdu tutkimuksenkaan puutteesta. Siksi osa tutkijoista on alkanut miettiä, mitä järkeä on tuottaa yhä lisää tietoa, ellei se johda tarvittaviin ilmastotoimiin. Viime vuonna yli tuhat ilmastotieteilijää vetosi sen puolesta, että mahdollisimman monet ryhtyisivät ilmastoaktivisteiksi. ”Olemme kauhuissamme ja tarvitsemme sinua”, tutkijat kirjoittivat.
**
Entä sitten psykologit? Ekokriisi aiheuttaa surua, turvattomuutta ja pelkoa ja työllistää siis myös psykologeja. Kuumuus lisää aggressiota ja äärisäät stressiä. Nuorten pahoinvointi kumpua osaltaan toivottomuudesta tulevan edessä. Niinpä muutaman viime vuoden aikana ympäristötunteiden käsittelyyn on alettukin tarjota taideterapiaa, tunnetaitoja ja mindfulnessia. Ympäristötuhosta huolissaan oleva psykologi voi pitää parhaana keskittyä ammatinharjoittamiseen.
Näin ei välttämättä ole. Kansanedustaja ja sosiologi Anna Kontula kyseenalaistaa tuoreessa kirjassaan Kadonneen järjen metsästys ajatuksen, että ympäristötunteiden hoitaminen olisi erityisen tehokasta. Kontulasta lähenevän katastrofin edessä ei ole järkeä satsata siihen, miltä katastrofi tuntuu ja miten tätä tunnetta käsitellään. Sen sijaan pitää alkaa pelastaa sivilisaatiota katastrofilta.
Nykyaika nojaa ajatukseen, että kaikki onnea uhkaava on luonteeltaan henkistä ja sikäli korjattavissa terapeuttisin keinoin. Näin on sanonut historioitsija Eva S. Moskowitz. Mutta ekokriisi ei ole henkinen uhka, vaan mitä eniten fysikaalinen ilmiö ja fyysisten elinolojen romahdus. Siten mahdollisuudet korjata tilanne henkistä puolta parantelemalla ovat rajalliset. Anna Kontulasta korostunut terapianäkökulma on haitallinen, koska se syö tilaa poliittiselta toimijuudelta ja kannustaa yksilölliseen selviytymiseen.
**
Kehotus alkaa pelastaa sivilisaatiota tarkoittaa, että myös oma panokseni toimittajana on riittämätön. Mutta mitä tehdä, jos tiedonvälitys ei riitä ja aktivismi hirvittää.
Toimittajalle aktivistin leima on vihonviimeinen riesa. Sama pätee todennäköisesti muissakin ammateissa. Ehkä psykologikin antaa itsestään ammattimaisemman kuvan pysymällä kaukana voimakkaista yhteiskunnallisista kannanotoista? Osa psykologeista on perustanut Elopsykologit ja osallistunut ilmastoprotesteihin. Järjestäytyminen jakaa kuulemma mielipiteitä ammattikunnan sisällä.
Ajan henki ei kannusta kansalaisaktiivisuuteen. Sen sijaan meitä ohjataan kehittämään työllistymispotentiaalia. Tärkeintä on, miltä asiat näyttävät CV:ssä. Taidekursseja Standfordin yliopistossa opettava Jenny Odell kirjoittaa How to Do Nothing -kirjassa, miten hänen opiskelijansa turhautuvat, kun taidekursseista on vaikea nähdä käytännön hyötyä. Odell ymmärtää opiskelijoita, sillä yhteiskunta patistaa olemaan tehokas ja yrittäjähenkinen. Pitää varoa harha-askelia. Nuoret tietävät, että huono arvosana, puhumattakaan siitä että tulisi pidätetyksi mielenosoituksessa, vaikeuttaa työllistymistä. Me vanhemmatkin voimme pelätä aktivismin seurauksia uralle, huoltajuusneuvotteluille, adoptiolle tai lastensuojelun asiakkuudelle.
Mutta minä en oikeastaan pelkää. Aktivismi tuntuu vain epämukavalta. Yhä enemmän epäilen, että journalistin ammatti on tekosyy. Oikeasti ei huvittaisi toimia. En ole mielenosoittaja-tyyppiä. Uuvun helposti. Mieluummin katsoisin illat perheen kanssa leffoja ja rapsuttaisin koiriani.
**
Pitäisikö planeetta pelastaa, ja jos pitäisi, niin kenen tulee pelastustyöhön ryhtyä? Kysymys ei jätä minua rauhaan, kun luen tutkija Hanna Kuuselan kirjaa Syytös. Siinä Kuusela syyttää kollegoitaan yliopistolla siitä, että he jäävät surkuttelemaan demokratian alasajoa, mutta eivät itse tartu toimeen. Demokratia vaatii osallistumista. Myös elinolojen pelastaminen vaatii kansanjoukkojen osallistumista. Mutta miksi niin moni, esimerkiksi minä, jää odottamaan, että joku tarttuisi toimeen puolestamme? Miksi peukutan Elokapinaa ja jatkan itse arkeani? Enhän muissakaan asioissa oleta muiden hoitavan vastuitani.
”Me olemme ne, joita olemme odottaneet”, siteeraa Kuusela hopi-heimon sanontaa.
**
Hopi-heimon patistamana päätän toimertua edes hiukan. Päädyn Elokapinan perehdytykseen, jossa kerrotaan miten voi osallistua.
Koko Elokapinan olemassaolon ajan sen keinoja on kritisoitu. Kun aktivistit syyskuussa maalasivat eduskunnan pylväät punaisiksi, sanottiin, että ”tuollainen rettelöinti kääntyy hyvää asiaa vastaan”. Mutta todellako joku alkaa kannattaa turpeen kaivamista vain siksi, ettei tykkää mielenosoittajista?
Tuore tutkimus vahvistaa, että radikaali toiminta ei vaikeuta maltillista luonnonsuojelua, vaan pikemminkin voi kasvattaa sen tukea. Pylväsprotestinkin jälkeen vakiintuneet ympäristöjärjestöt pääsivät mediaan kertomaan turpeen haitoista.
**
Brittiläinen ilmastoprofessori Rebecca Willis kirjoittaa pamfletissaan Too hot to handle, että ilmaston kuumentaminen huolestuttaa ihmisiä yleisellä tasolla, mutta sen ajatellaan vaikuttavan omaan elämään vain rajallisesti.
Näin ajattelemme, koska nykytodellisuus on jakaantunut. Teoriassa meille kaikille, sekä kansalaisille että päättäjille, on moneen kertaan tehty selväksi ympäristökriisin tuhoisuus ja mittakaava. Mutta karuista faktoista huolimatta elämä ympärillä jatkuu kuin mitään ei olisi. Poliittisesti, psykologisesti ja sosiaalisesti on lähes mahdoton keskustella kriisin todellisista vaikutuksista. Puhumattakaan, että toimisi uhan edellyttämällä tavalla. Esimerkiksi voi ottaa lentomatkailun. En oikeastaan ikinä tohdi keskustella tuttujen kanssa lomalentojen (epä-)eettisyydestä, vaikka työkseni puhun ilmastosta.
Mutta tilanne vaatii että uskaltaisin. Willisin mukaan ilmastokriisistä on välttämätön alkaa puhua erityisesti päättäjille ja erityisesti paikoissa, joissa se ei muuten ole läsnä. Kaikkein tehokkainta on kuitenkin mennä kadulle. Panna kroppaa likoon, kuten sanotaan. Erityisesti kadulle tulee mennä, jos ajatus hirvittää. ”Mitä epätyypillisempi ja kokemattomampi mielenosoittaja olet, sitä tehokkaampi viesti osallistuminen on”, Willis sanoo.
Minä olen epätyypillinen ja kokematon kun lokakuun alussa ilmoittaudun Elokapinan tukimielenosoitukseen. Sataa, ja kotona lapsi valittelee sairastuneensa. Menen silti. Yhtä aikaa nolottaa ja olen ylpeä itsestäni. Seisoskelu paleltaa ja tylsistyttää, mutta marssiminen kaupungin läpi iskulauseita huutaen piristää. Odottelu on loppunut.
Riikka Suominen on ilmastoaiheisiin erikoistunut toimittaja.
Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 4/2024.
Lue aiheesta lisää:
The Guardian: More than 1,000 climate scientists urge public to become activists
Nature: Do disruptive climate protests work? Real-time survey finally offers answers
