Varhaiskasvatus-keskustelu kaipaa tunnetyöskentelyä

Kiistelty Helsingin Sanomien pääkirjoitus (8.11.2020) toi esiin tärkeän näkökulman: Suomessa varhaiskasvatus ja keskustelu siitä painottavat erityisesti pedagogisia ohjelmia, kun olennaista olisi keskittyä lapsen emotionaaliseen kehitykseen. 

Varhaiskasvatukseen liittyvät keskustelut nostattavat nopeasti monenlaisia tunteita, mutta tärkein kaikista, eli päivähoidossa elävän lapsen kokemukset ja tunteet, uhkaavat jäädä aikuisten keskustelusta sivuun. Mikäli lapsen kokemus yhdistettynä kehityspsykologiseen ymmärrykseen nostettaisiin varhaiskasvatussuunnittelun keskiöön, saavuttaisimme sen sensitiivisen hoivaympäristön, josta Suomen varhaiskasvatuskeskustelussa on nyt puhe, mutta käytännön tasolla puute. 

Lasten hyvinvointi rakentuu ennen kaikkea turvallisuuden tunteen varaan. Tämä on yksinkertainen perusasia, jonka todellinen sisäistäminen käytännön elämässä on yllättävän vaikeaa. Olen työskennellyt useita vuosia varhaiskasvatuksen henkilökunnan työnohjaajana ja kouluttajana, sekä toisaalta psykoterapeuttina kohdannut pienten lasten vanhempia. Kokemukseni mukaan aikuisten on vaikea tavoittaa tunnetasolla lasten turvallisuuden tarpeen olennaisuutta. Mitä pienemmästä lapsesta on kyse, sitä kouriintuntuvammalla tavalla hänen perusturvallisuuden tunteensa on linkittynyt ennen kaikkea hänen vanhempiinsa. Tämä ei tarkoita sitä, että lapsen laittaminen päiväkotiin olisi väärin tai edes huono ajatus, mutta lapsen sensitiivinen kohtaaminen vaatii sen ymmärtämistä, mitä hän tällöin käy lävitse. 

Ennakoitavuus luo turvallisuutta

Perusturvallisuuden yksi kulmakivi on ennakoitavuus. Suomalaisen varhaiskasvatuksen arki on tällä hetkellä täynnä ennakoimattomuutta perustavanlaatuisissakin asioissa, ja siksi ympäristö, jonka tulisi olla mahdollisimman sensitiivinen pienten tarpeille, ei itse asiassa sitä ole.  Ennakoimatonta on muun muassa se, millaiseksi ja milloin lapsiryhmä muodostuu. Uusia lapsia voi tulla mukaan koska tahansa pitkin vuotta. Tämä ei ole pieni asia, koska jokaisen uuden tulokkaan myötä lapsiryhmä muuttuu toiseksi kuin mitä se siihen asti oli, ja jokaista aloitusta seuraa päiviä, yleensä viikkoja ja joskus jopa kuukausia kestävä sopeutumisprosessi. 

Päiväkotiin jäämisen harjoitteleminen on pienille lapsille iso asia, johon liittyy eroahdistusta ja ikävää. Lapset itkevät ja ilmentävät pahaa oloaan avoimesti, koska aiemmin mainittu perusturvallisuuden tunne järkkyy yksin uuteen ympäristöön jäädessä. Tyypillinen tilanne kokemukseni mukaan pienimpien ryhmässä on, että ensimmäiset kolme kuukautta joka aamu joku jää itkevänä hoitoon. Hoitajat ovat useana vuonna työnohjauksissani todenneet marraskuussa, että nyt alkaa tilanne vihdoin rauhoittumaan. Ikävöivän lapsen lisäksi ryhmän muut lapset todistavat toisen hätää, tämä luo levottomuutta ja turvattomuutta koko ryhmään.

Toinen esimerkki ennakoimattomuudesta perusasioissa on, että lapset eivät voi varmuudella tietää, että heitä on hoitamassa tuttu aikuinen. Varhaiskasvatuksessa käytetään liian usein vaihtuvia sijaisia, jolloin ryhmässä saattaa koska tahansa olla uusi, ventovieras aikuinen. Mitä pienemmistä lapsista on kyse, sitä merkittävämpi asia tämä on perusturvallisuuden näkökulmasta. Järjestely ei ole ihanteellinen isommillekaan päiväkotilaisille. 

Silloin kun lapset ovat päiväkodissa pitkiä päiviä, heitä hoitavat monet aikuiset päivän aikana. Vaikka nämä kaikki olisivatkin päiväkodin vakihenkilökuntaa, eivät he kaikki ole lapselle yhtä tuttuja ja turvallisia. Lisäksi päivä sisältää tällöin monia siirtymiä. Aikaisessa aamussa vastassa voivat olla naapuriryhmän aikuiset. Kun omat hoitajat tulevat töihin, siirrytään ehkä oman ryhmän tiloihin, jossa sielläkin tutut hoitajat tulevat aamulla ja lähtevät iltapäivän mittaan porrastetusti, jolloin ryhmässä tapahtuu siis liikettä ja muutosta. Pitkän päivän lopussa lapsi on todennäköisesti kolmansien eri aikuisten huomassa. 

Miksei viestiä kuunnella?

Julkisuudessa varhaiskasvatuksen henkilökunta tuo säännöllisesti esiin yllä mainittuja asioita ja työnsä kuormittavuutta paitsi itselleen, myös päiväkotiympäristön kuormittavuutta lapsille. Silti tämä viesti ei todella tunnu tavoittavan päättäjiä tai aikuisia ylipäätään. Miksi?

Kokemukseni mukaan aikuisten omat tunteet tulevat tämän viestin vastaanottamisen tielle. Lapsen ikävää ja siihen liittyviä surun, kiukun ja pelon tunteita on vaikea kohdata, koska lapsen tunteet herättävät aikuisissa toisaalta syyllisyyttä, ja toisaalta keinottomuuden kokemusta. Ei olekaan sattumaa, että päivähoidon haasteita esiin nostavat puheenvuorot koetaan julkisessa keskustelussa usein syyllistävinä, tai että keskustelut päätetään nopeasti tutkimustuloksilla, joiden mukaan varhaiskasvatuksesta on lapsille ennemmin hyötyä kuin haittaa. 

Toteutuakseen sensitiivinen varhaiskasvatus vaatii nykyistä enemmän tunnetyöskentelyä kaikilta aikuisilta. Olisi hyväksyttävä, että olemme tekemisissä monimutkaisen ja herkän asian kanssa – asian, joka herättää monenlaisia tunteita kaikissa osapuolissa ja josta ei tahtomallakaan saada mustavalkoisesti hyvää tai huonoa.

Vanhemmat tarvitsevat tukea siihen, että he voisivat pysähtyä huomaamaan, miten merkittävä asia päivähoito ja erossaolo vanhemmista lapselle on – vaikka ne ovatkin osa hyvää suomalaista arkipäivää. Samalla vanhemmat voisivat ihannetilanteessa kohdata sen, millaisia tunteita erossaolo lapsesta heissä itsessään herättää – siitäkin huolimatta, että esimerkiksi paluu töihin voi olla hyvin tärkeää vanhemman oman hyvinvoinnin kannalta. Tämä auttaa vanhempia auttamaan lastaan päiväkotipäiviin ja erossaoloon liittyvien tunteiden kanssa. 

Päättäjien pitäisi uskaltaa pysähtyä pohtimaan asiaa arjen tasolla, ei vain keskimääräisten lukujen valossa. Varhaiskasvatuksen henkilökunta tekee työtään suurella sydämellä, mutta tarvitsee yhteiskunnan huomion asioille, joita he työssään huomaavat ja kokevat. Laadukas varhaiskasvatus vaatii riittäviä resursseja, nykyistä pienemmät ryhmät, hyvin toimivan vuorosuunnittelun, tutut sijaiset ja tarpeeksi tilaa. Varhaiskasvatuspsykologien tuki auttaa hahmottamaan, mitä kaikkea lapset päivähoidossa tuntevat ja miten lapsia voi näiden tunteiden kanssa auttaa. Varhaiskasvatustyöskentely on ennen kaikkea työskentelyä tunteiden kanssa. 

Kirjoittaja on psykologi, varhaiskasvatuksen konsultti, kouluttajapsykoterapeutti ja psykoanalyytikko