Vallan vaikea valinta

Maailmanpolitiikan ryskyessä, autoritaaristen johtajien levitessä joka paikkaan kuin paha haju kellarista ja poliittisten kommentaattorien maalatessa esiin liberaalin demokratian auringonlaskua tuntuu näin suomalaisittain numeroiden raapustaminen hyvinvointialue- ja kuntavaalien äänestyskopissa samanaikaisesti kotoisalta ja ylpeältä. Sekä saan että joudun puntaroimaan, kuinka äänioikeuttani käytän.

Apuun mietinnässä tulevat nykyisin vaalikoneet. Ne toki koukkaavat ohi asiantuntijoiden ja puolueväen koukeroisen debatoinnin mutta myös päivänpoliittisen performatiivisen hälyn suoriin kannanottoihin tietyissä asia- tai arvokysymyksissä. Vaalikoneet antavat siten valintapäätöksen pohdinnalle hyvän lähtökohdan, vaikka en haluakaan antaa niiden algoritmille viimekätistä sananvaltaa.

Näissä demokratian tinder-koneissa tuntuu toisaalta tiivistyvän myös tietynlainen äänestyslogiikka, joka vaikuttanee laajemminkin poliittisen vallan muodostumiseen yhteiskunnassamme: näitä tavoitteita haluan, ajattelemme samoin, sovimme yhteen, näitä politiikkalupauksia ostan, valitsen sinut. Tässä samanmielisten päämäärien logiikassa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta onko siinä kylliksi? Harvemmin saatamme pysähtyä kysymään, millaisten mielten meitä pitäisi johtaa.

Psykologiset valintaperusteet ovat merkityksellisiä siinä, että ne koskevat keinoja, eivät tavoitteita.

Empatia, emotionaalinen tasapaino ja egon säätelykyky, älyllinen avoimuus uusille kokemuksille ja eettinen rohkeus ovat viisaita psykologisia perusteita äänestysvalinnalle. Nämä eivät ole vain hyviä psyykkisiä ominaisuuksia yksittäiselle johtajalle vaan perustavia myös laajemman poliittisen järjestelmän toiminnalle. Martha Nussbaum on argumentoinut, miten olennaisesti empatia ylläpitää demokraattisen yhteiskunnan edellyttämää molemminpuolista kunnioitusta.

Psykologiset valintaperusteet ovat merkityksellisiä siinä, että ne koskevat keinoja, eivät tavoitteita. Kysymys keinojen ja päämäärien suhteesta on tietysti vanha. Olemmeko kuitenkin nykyisessä tavoitekeskeisyydessämme hukanneet jotakin oikeiden keinojen, oikean prosessin arvosta? Onko mätäkin johtaja paikallaan, jos hän saa asioita aikaan? Poliittisen filosofian klassinen traditio -–Platon, Kungfutse, Tuomas Akvinolainen –  piti poliittista toimintaa elimellisesti moraalisen ja psyykkisen kehittymisen alueena, jossa hyvä yhteiskunta, hyvien johtajien vallankäyttö ja hyveellisten kansalaisten kasvatus liittyvät yhteen. Poliittinen toiminta oli tavoiteltavaa pikemminkin luonnevikojen kitkemiseksi kuin niiden toteuttamiseksi.

Ideologinen yhdenmielisyys ei riitä minulle. Ei liioin riitä taktinen poliittinen kyvykkyys. Päättäjät, edustajat, ehdokkaat, vaadin enemmän.

Kirjoittaja on Psykologiliiton hallituksen jäsen.