Vaaditaanko lapsilta nykyään liikaa itsenäisyyttä? 

Omatoimisuus ja itsenäisyys, loistavat tavoitteet lapsen kasvatukselle. Mutta kuinka paljon ja missä iässä? Lapsen oikeus päättää omista asioistaan on lisääntynyt vuosien saatossa. Tärkeää onkin kuulla lapsen mielipidettä ja kunnioittaa sitä aina kuin se on mahdollista. Lapsen kypsyys tulisi aina arvioida jokaisella käynnillä ja asiantuntijan pohtia, onko lapsi tai nuori kykenevä tekemään jo päätöksen itse. Ajoittain tulee tunne, että lapset on jätetty heitteille ja liian suurien asioiden eteen yksin.

Aivojen kehitys ja yksilöllinen älykkyys ja päättelykyky vaikuttavat siihen, millaisia johtopäätöksiä kukin pystyy tekemään. Yksilölliset erot ovat suuria. Kuitenkin alle kouluikäisen lapsen ajattelu ja ennen kaikkea johtopäätösten teko on vielä sangen vajavaista. Myöskään puhdasta tietoa asioista ei ole vielä kertynyt kovin paljon. 

Hormonikuohut yhdistettynä kypsymättömiin aivoihin ja puutteelliseen elämänkokemukseen johtavat myös vääriin ratkaisuihin.

Aivojen kyky aikuismaiseen loogiseen ajatteluun alkaa olla mahdollista yläasteiän kynnyksellä. Monenlainen kypsyminen aivoissa tapahtuu vielä senkin jälkeen. Vaikka nuorella olisikin jo kenties paljon teknistä tietoa, vaatii sellaisten päätösten tekeminen, jolla on pitkäkestoisia vaikutuksia elämään, myös elämänkokemusta ja perspektiiviä asioihin. 

Murrosiässä alkaa myös hormonimyrsky, joka vaikuttaa ajatteluun. Murrosikäisen oikeus on kapinoida, kyseenalaistaa auktoriteetteja ja olla periaatteessa eri mieltä kuin aikuiset. Mutta hormonikuohut yhdistettynä siihen, että aivot eivät ole vielä saavuttaneet kypsyyttään ja elämänkokemus puuttuvat, johtavat myös vääriin ja ajoittain nuoren kannalta elämää vaikeuttaviin ratkaisuihin. 

Kun arvioi asiakkaan tai potilaan kykyä päättää omista asioistaan, tulee huomioida sangen monta seikkaa. Psykologilla on tähän hyvä peruskoulutus, mutta miten lienee muiden ammattiryhmien kanssa, jolla ei ole koulutusta asiaan? Epäilen, että kielellisesti lahjakkaat lapset arvioidaan useammin kypsiksi ja kykeneviksi kuin lapset, joilla on kielellisiä vaikeuksia, riippumatta siitä, mikä on heidän psyykkisen kypsyytensä taso. 

Jos kypsyyden tason arviointi vaihtelee, millaiseksi kokonaisuus muodostuu Kanta-merkinnöissä?

12-vuotias saa kieltää sen, että vanhemmat näkevät häntä koskevia tekstejä ja joissain tapauksissa tämä on hyväkin asia (esim. oma-aloitteiset terapiatyyppiset käynnit). Mutta miten kantaa vastuu, huolenpito ja hoiva omasta lapsestaan, jos tieto hänestä tulee vanhemmalle vain ajoittain tai ei ollenkaan? Jos nuori laiminlyö hoitoaan, voi ammattilainen tuolloin toki arvioida, ettei olekaan kykenevä päättämään itse. Mutta jos kypsyyden tason arviointi vaihtelee, millaiseksi kokonaisuus lopulta muodostuu esim. Kanta-merkinnöissä? 

Usein pohdin, että lapsilta vaaditaan liikaakin kypsyyttä ja omatoimisuutta. Vanhemmat ovat ylpeitä, kun jo alle kouluikäinen lämmittää itse ruokansa ja uskaltaa olla yksin kotona. Aika pieniltäkin lapsilta kysytään: haluatko, tulisitko, menisitkö, vaikka olisi vanhemman vastuulla hoitaa, että asiat toteutuvat. 

Saako lapsi enää olla lapsi?

Kolmasluokkalaiselle ei enää merkata läksyjä Wilmaan, vaan oletetaan että ne osataan jo itse merkitä, kun suhteellisen monella se ei vielä onnistu. Oppikirjoissa tietoa on yhä enemmän ja myös sellaista tietoa, jota sen ikäisen lapset aivot eivät keskimäärin ole vielä valmiita oppimaan. Pohdin, saako lapsi enää olla lapsi? Aikuisten elämä ja maailman katastrofit vyöryvät netin kautta lapsen maailmaan entistä enemmän ja valintojen yhä suurempi runsaus saattaa pikemminkin olla hämmentävää kuin helpottavaa.

Lasten oikeudet ovat hienosti parantuneet vuosien saatossa ja lapsen tunteita ja ajatuksia ei enää ohiteta yhtä helposti kuin ennen. Taito tehdä omaa elämää koskevia ratkaisuja pitkällä tähtäimellä edellyttää kuitenkin tiettyä aivojen kypsyyttä ja elämänkokemusta.  Lapsella on oikeus olla lapsi ja isoja päätöksiä ei tarvitse tehdä yksin tai aina edes ottaa niihin kantaa. 

Vanhaan autoritääriseen yhteiskuntaan ei tule palata, mutta oikeudesta osallistua omien asioiden käsittelyyn ei tule muodostua tapa, jossa aikuiset eivät ota vastuuta omasta roolistaan ja lapsi tai nuori jätetään liikaa oman onnensa nojaan tai tekemään päätöksiä vajavaisten tietojen perusteella.

Kirjoittaja on Psykologiliiton hallituksen varajäsen, kehitys- ja kasvatuspsykologian erikoispsykologi ja neuropsykologi.