Turvalliset tilat

Kirjoitin kahden viime vuoden aikana kirjat sotilaasta ja nyrkkeilijästä.

     18-vuotias poika lähti Ranskan muukalaislegioonaan. Se oli hänen ainoa ratkaisunsa lapsuuden ja nuoruuden ongelmiin. Suomalaisen äidin ja senegalilaisen isän tummaihoista poikaa oli kiusattu koulussa ja harrastuksissa ja teininä hän vetäytyi omaan huoneeseensa. Ei mennyt kouluun, oli tehnyt päätöksensä kertomatta kenellekään. Äidin mukaan iloisen ja luottavaisen pojan silmät sammuivat rippikouluiässä.

    Poika odotti, että tulee täysi-ikäiseksi ja voi värväytyä. Hän halusi tehdä jotain, mikä on vielä paljon vaikeampaa kuin yläasteaika ja näyttää kiusaajilleen.

Legioonassa alokkaat saavat uudet nimet ja uuden alun. Samulista tuli Hector.

     Tänään hän on 34-vuotias työstään toivottavasti eläköitynyt ammattisotilas. Hän on taistellut Afganistanissa, toiminut turvallisuus- ja suojelutehtävissä ympäri Afrikkaa.

     Siellä Hectorista tuli Aleksi.

     2022 helmikuussa Aleksi liittyi Ukrainan Foreign Legionin riveihin. Eri maiden erikoisjoukkojen sotilaista koottu ryhmä taisteli Kiovan lähellä Irpinissä venäläisiä vastaan. Myöhemmin Aleksi oli mukana Ukrainan etelä- ja itäosien taisteluissa ja erikoistehtävissä. Juuri niissä pahimmissa paikoissa, joiden nimet ovat toistuneet uutisissa pian kaksi vuotta. 

Taistelussa Aleksi on turvassa. Siihen hänet on koulutettu ja siihen hänellä on kokemusta. Hän oli 23-vuotiaana Afganistanin sodan veteraani.

    Taistelussa Aleksi tietää missä pitää olla, mitkä varusteet, mitkä teot. Hän sopeutuu paikkoihin, aseisiin, muutoksiin. Hän sietää ja kestää. Puhuu sujuvasti suomea, ranskaa ja englantia.  Ukrainassa Aleksi säilytti toimintakykynsä vihollisen tykkitulessa ja silloin, kun piti pelastaa taistelutoveri, joka oli saanut luodin keuhkoonsa.

     Siviilistä voi tuntua järjettömältä, että kaupunkitaistelu on jollekin turvallinen tila. Mutta kranaattitulessa kaikki on selvää ja johdonmukaista, tekemisellä on suunta ja tarkoitus. Omilla kyvyillä ja rohkeudella saa arvostusta ja merkityksen elämälleen. 

Siviilissä sama ihminen on toinen. Kotimaahan palaavalta vapaaehtoistaistelijalta kaivataan muita taitoja. On oltava pankkitunnukset, puhelinliittymä ja verokortti. Kotiosoite, sosiaaliturvatunnus. Arki tuntuu tyhjältä, kanssaihmisillä ei ole käsitystä maailmasta, josta sotilas on juuri palannut.

    Rauhan oloissa sodan seurauksille vapautuu tilaa ja aikaa omaan mieleen. Sama mies, joka ei jähmety vihollisen panssarivaunun edessä, jähmettyy kauppajonossa. Putka voi olla turvallisempi nukkumapaikka kuin pehmeä sänky.

PTSD? Paniikkihäiriö? Ehkä jotain muuta? Ahdistusta, masennusta, pitkäkestoista unettomuutta.   

Sotilas on käyttökelpoinen taistelukentällä, sen jälkeen hän on yhteiskunnalle hankala ongelmanippu.

     Mitään ei ole diagnosoitu eikä siksi myöskään annettu tai saatu apua. Aleksin mielestä häntä ei osata, ehkä ei enää voida, auttaa.

      Sotilas on käyttökelpoinen taistelukentällä, sen jälkeen hän on yhteiskunnalle hankala ongelmanippu. Kuka ja mikä se oikea apu olisi? Mistä löytyisi ammattilaisia, jotka olisivat erikoistuneet taisteluissa kovettuneen ja kärsineen miehen mielenterveyteen? Kuinka saadaan sotilas luottamaan siviililääkäriin tai terapeuttiin?

Haastattelin Aleksia Kiovassa ensimmäisen kerran elokuussa 2022. Takana oli monen kuukauden sota epäinhimillisissä olosuhteissa itäisessä Euroopassa. Hän oli sopeutunut ja tehnyt parhaansa, mutta oikeasti halusi vain kuolla kunniakkaasti. 

    Halusin auttaa. 

    En usko, että Aleksi minun apuani silloin kaipasi.

    Vuotta myöhemmin sotilas on Suomessa, elossa ja siviilissä. 

    Kenties hän pääsi prosessin aikana käsittelemään asioita, joista ei ollut aiemmin puhunut. Aleksi pystyi avaamaan läheisilleen mitä hänen työnsä oikeasti on ja millaisin seurauksin. 

    Kenties hän on saanut pienen hyvityksen ja hyväksynnän myös yhteiskunnalta, joka on lapsuudesta asti tuntunut vihamieliseltä. Se on syrjinyt vain siksi, että ihon pigmentti on toisenlainen kuin valtaväestöllä. 

     Kohtuutonta, että tähän tarvittiin Vladimir Putinin hyökkäys Ukrainaan ja kirja.

Raskaan sarjan nyrkkeilijällä oli myös omat kasvukipunsa. Hänenkään koulunsa ei sujunut, opettajat leimasivat isoveljien tekojen perusteella ja oppimisvaikeuksia ei tunnistettu. Teini-iässä siitä seurasi häiriköintiä, lintsaamista ja läskiksi lyömistä. Huume- ja rikollispiireissä touhunneen isoveljen maailma houkutteli.

    Isä ohjasi pojan nyrkkeilysalille.

    Siellä Robert Helenius koki olevansa oikeassa paikassa, osasi, oppi ja menestyi, vaikka samalla mietti mitä järkeä on lyödä ja tulla lyödyksi. Tappioiden jälkeen masensi, tyrmätyksi tuleminen oli maailmanloppu.

     Mutta kaiken jälkeen hän on sitä mieltä, että nyrkkeily teki hänestä sen mitä hän nyt on. Nyrkkeily vei paljon, mutta antoi kaiken. Kehä on turvallinen tila, vaikka maailma ympärillä olisi täysin sekaisin. 

On helppoa olla puuttumatta, kun kohde ei pyydä apua.

Samastuin sotilaan ja nyrkkeilijään kouluikään. Lapsena koettuun epäoikeudenmukaisuuteen ja rajuihin johtopäätöksiin, joita teini-ikäinen tekee.

     Aleksi piilotti kohtaamansa vaikeudet, koska halusi suojella läheisiään. Sitten ympäristö ja yhteiskunta sulkivat silmänsä ja vain toivoivat parasta. On helppoa olla puuttumatta, kun kohde ei pyydä apua.

     Omat teini-ikäni sisäiset taistelut ottivat ulkoisen ilmiasun. Lintsaamista, hölmöilyä, häiriköintiä, dokaamista. Piilotettua raivoa ja tunteita, joita en osannut sanallistaa. 

     Kouluaikanani häiriköstä nähtiin häiriö, ei syitä siihen. Ongelmat ovat kimpussa, rullalla. Eivät selkeitä lankoja, jotka alkavat jostain ja johtavat johonkin. Kimpun nyppiminen suoraksi voi kestää koko elämän.

     Omalle polulleni osui luonnehäiriöinen opettaja, joka sanoi, että Tuomaksesta ei tule koskaan yhteiskunnan täysivaltaista jäsentä. Olin kymmenen ja rikkonut veistotunnilla vahingossa vasaran. Siitä tuli itseään toteuttava ennustus ja tavoite. Onnekseni en uskaltanut lähteä muukalaislegioonaan ja kamppailulajeihin ei riittänyt voima, kunto saati rohkeus.

”Tuomaksesta ei tule koskaan yhteiskunnan täysivaltaista jäsentä.”

Muistin opettajan lauseen yhteiskuntakelvottomuudestani keväällä 2022, kun vastaanotin Pro Finlandia -mitalin. Korkea sali, kiiltävät kattokruunut ja liuta palkittavia taiteilijoita. Mitalin ainoa merkitys minulle on se, että ala-asteen opettajani saisi haistaa pitkän paskan. Ei väliä, että hän oli siinä vaiheessa jo poistunut tästä todellisuudesta. 

     Lapsen muisti on pitkä. Oikeastaan se 10-vuotias Tuomas on sisuksissani yhä. Häneltä on turha pyytää anteeksiantoa. Ei tipu. Silti juuri tuo opettaja ja tietyt kokemukset niiltä vuosilta ovat vahva moottori kaikelle tekemiselleni. 

     Olisin tarvinnut kasvuvuosina apua, en rangaistuksia ja katseen kääntämistä muualle. Ajattelin viime vuoteen saakka, että vika oli vain itsessäni. Omaa tyhmyyttä ja kasvukipuja. Havahduin kun kuuntelin Aleksia, joka puhui 10-vuotiaasta itsestään kuin aikuisesta. Niin kuin se poika olisi kyennyt rationaaliseen ajatteluun ja järkeviin päätöksiin. Niin kuin asiat olisivat hänen syytään.

Olisin tarvinnut kasvuvuosina apua, en rangaistuksia ja katseen kääntämistä muualle.

Jos Aleksin kiusaamiseen puututtu ajoissa, olisiko hänen tarvinnut suorittaa tällaista urakiertoa? Jos nyrkkeilijän lukihäiriö olisi tunnistettu ja tuettu, nousisiko hän pian 40-vuotiaana yhä kehään? Onko tällaista syy-seuraussuhdetta edes olemassa? Ehkä heistä olisi tullut sotilas ja nyrkkeilijä ja minusta kirjailija joka tapauksessa. Täydellisen onnellisessa lapsuudessa, toisessa todellisuudessa jota ei ole.

     Ongelmakimppu tekee meistä sen mitä olemme.

    Sotilas ja nyrkkeilijä selvisivät siksi, että valitsivat äärimmäiset ammatit, koska oudot ratkaisut voivat olla ainoita mahdollisia. 

     Minä en pysty sanomaan ovatko asiat kohtaloa vai sattumaa, vai onko se ihan sama asia. Jos on rohkeutta ryhtyä sotilaaksi, lähteä Ukrainaan tai lähteä kehään maailman parhaita raskaan sarjan ottelijoita vastaan, jokin poikkeuksellinen voima heissä on ollut jo lapsena. Tätä pitäisi arvostaa, sille on ollut käyttöä niin kauan kuin ihmislaji on ollut olemassa.

Kirjailija Tuomas Kyrö tunnetaan parhaiten Mielensäpahoittajasta, ja hänen laajan tuotantonsa pohjavireenä kulkee syvällinen ihmistuntemus ja terävänäköinen yhteiskunnallisuus. Hänen uusimmat kirjansa ovat ammattisotilaan tarinan kertova Aleksi Suomesta sekä kirja nyrkkeilijä Robert Heleniuksesta.

Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 4/2023.