Tieteen psykologia, esoteria ja tiedeviestintä

Nina Kokkinen nimittäin osoittaa teoksessa, kuinka maalaustaiteen kansalliset ikonimme olivat kiinnostuneita spiritualismista, parapsykologiasta, vapaamuurariudesta, teosofiasta ja satanismista, ja miten nämä teemat myös näkyvät heidän teoksissaan.

Teos on toisestakin näkökulmasta kiinnostava ja ajankohtainenkin: aivan kuten sata vuotta sitten, omassa ajassammekin käydään kiihkeää keskustelua ”virallisten” ja ”vaihtoehtoisten” todellisuuskäsitysten välillä. Maalari-ikonit ovat oman aikamme wiccojen, vaihtoehtototuuksien kannattajien ja saatananpalvojien esi-isiä. Tematiikka koskettaa myös lääketiedettä ja psykologiaa: ”viralliseksi” ja ”länsimaiseksi” luonnehditulle lääketieteelle tarjotaan vaihtoehtoja, ja (laillistettujen) psykologien ja psykoterapeuttien kanssa asiakkaista kilpailee kirjava joukko terapeutteja. 

Virallisen ja epävirallisen totuuden etsinnän välinen peitsen taitto tapahtuu yleensä – kuinka ollakaan – totuuden tiimoilla: Ovatko esoteeristen traditioiden olettamat asiat energiat ja henget todellisia? Auttavatko vaihtoehtoiset hoitomuodot? Voiko tieteen ulkopuolella olla tietoa? Keskusteluun on vaikea löytää vastakkainasettelun välttävää meta-näkökulmaa. 

Tieteen meta-näkökulma on tieteentutkimus, ja sen tutuin alue on tieteen historia – useimmat psykologitkin tietävät esimerkiksi Wilhelm Wundtin vuonna 1879 perustaman laboratorion merkityksen tieteenalalleen. Tieteenfilosofia ja -sosiologia ovat niin ikään laajoja tieteentutkimuksen alueita, mutta tieteen psykologia on meta-sisaruksiinsa verrattuna marginaalinen tutkimustraditio. Tieteen psykologian näkökulmasta voidaan kuitenkin löytää taiteilijakolmikkoamme, tiedemiehiä ja -naisia, mystikoita ja uskonnon harjoittajia yhdistävä tekijä.  

Psykologiaa on hyödynnetty totuudenjälkeisyyttä ja pseudotieteitä koskevissa analyyseissa muun muassa kognitiivisiin vääristymiin ja Dunning–Kruger-ilmiöön (mitä vähemmän tiedämme asiasta, sitä vahvempia olemme uskossamme näkemystemme oikeellisuuteen) liittyvän tutkimuksen kautta. Yritettäessä ymmärtää niin tiedettä kuin sen ulkopuolisia traditioita on kuitenkin huomioitava myös tiedonmuodostuksen kokemuksellinen ulottuvuus.

***

Mysteerin ratkaiseminen. Asioiden todellisen tilan selvittäminen. Kokonaiskuvan rakentaminen ehkä merkityksettömiltä vaikuttavista yksityiskohdista. Luonnontieteen kokeet kysymysten esittämisenä luontoäidille (jotta tämä paljastaisi salaisuutensa). Tällaisiin tavoitteisiin ja mielikuviin liittyy vahvaa viehätystä, paloa ja kiihkoa – totuuden metsästyksen lumoa. Lumo voi kannatella vuosikymmeniä kestäviä tutkimusmatkoja niin virallisilla kuin vaihtoehtoisillakin vesillä.

Totuuden tavoittelun voi mieltää koodin purkamisena. Tunnetuimpia koodinmurtajahahmoja ovat Sokrates, Sherlock Holmes ja Sigmund Freud. Viimeksi mainitun ajatukset tiedostamattoman mysteereistä unien tulkintoineen suorastaan lietsovat koodinmurtamiskiihkoa. 

Niin totuudenetsijä-taitelijakolmikon kuin Arthur Conan Doylen ja Sigmund Freudinkin luomiskaudet lankeavat 1800- ja 1900-lukujen taitteen molemmille puolille. Tuolloin kehittyi myös positivistinen teoria tieteestä. Positivistit pitivät ympäröivää (fysikaalista) todellisuutta luontoäidin kirjoittaman kirjana, jota tieteen menetelmän avulla opitaan vähä vähältä lukemaan. 

Einsteinin ja Darwinin teoriat sekä DNA:n rakenteen selvittäminen ovat tieteellisen koodinmurtamisen lippulaivoja. Meneillään olevista murtamisprojekteista merkittävin lienee fyysikoiden “kaiken teoria”. Uskonnolliset rituaalit ja mystiikan voidaan nähdä koodin murtamisen toiminnallisina menetelminä. 

Psykologisessa testauksessakin on koodin murtamisen henkeä. Erityisesti Rorschach-musteläikkätestin ympärille on kerääntynyt esoteerista usvaa, ja testeihin perehtymättömät usein toivovat tai pelkäävät niiden avaavan ovet mielen perimmäisiin kellarikomeroihin. Testien taustaoletuksiin sekä reliabiliteetteihin ja validiteetteihin perehtyminen pudottaa ne tukevasti maan kamaralle.

Elämme tieteen ja teknologian hämmästyttävien saavutusten – elämän pelastavien hoitojen, langattomien yhteyksien, tekoälyn, satoja metriä korkeiden rakennusten – ympäröimänä, mutta samalla totuuden lumo on tieteen kohdalla hiipunut. Aikamme tiede on vain hieman aiemmista poikkeavia tutkimustuloksia, variaabeleita, efektikokoja ja tilastollisia menetelmiä. Darwinia ja Einsteinia koskeviin mielikuviimme verrattuna aikamme tutkijakin on suorastaan kamreerimainen hahmo. 

Totuuden lumon voimakkuus vaikuttaa kulkevan käsi kädessä sen kanssa, kuinka kätketty tai salattu totuuden uskotaan olevan. Tässä lienee yksi syy erilaisten vaihtoehtoisuuksien suosiolle: kun tieteenteko on arkipäiväistynyt, elämyshakuinen totuuden lumon koskettama hakeutuu kohti dramaattisempia traditioita.

***

Vaikka totuuden lumon koskettamat jakavat tietyn psykologisen vireen, totuuden etsintä oli jo sata vuotta sitten varsin selkeästi jakautunut tieteen, taiteen, mystiikan ja uskonnon instituutioihin. Taiteilijakolmikon tutkimusmatkatkin kohtasivat paheksuntaa eri suunnista. Omassa ajassamme jännitteet kirkon/uskonnollisuuden ja henkisyyden, sekä ”virallisten” ja “vaihtoehtoisten” hoitomuotojen välillä ovat niin ikään voimakkaita, ja diplomaattiset “tutkimme kuitenkin samaa todellisuutta” -vakuuttelut luovat harvoin aitoa vuoropuhelua traditioiden välille.

Eri traditioiden totuudenetsijöiden halutaan myös pysyvän omissa rooleissaan – tieteilijää ei hyväksytä sielunpaimeneksi tai läänintaiteilijaksi, taiteilijaa ei pyydetä ennustamaan säätä, eikä mystikko saa tutkijanpestiä. Onkin enemmän kuin paikallaan, ettei uskomusten totuusarvoa määritellä niiden esittäjän psykologisen tilan pohjalta. 

Tässä kulkee tieteen psykologian ja -filosofian rajaviiva. Raja vedetään usein viittaamalla latinankieliseen ilmaisuun ”ad hominem” – on virheellistä liittää väitteen totuusarvo sen esittäjän psykologisiin (totuuden metsästyksen lumo) tai muihin ominaisuuksiin. Aivan kuten rakkauden tunne ei ihmissuhteissa kanna kovin pitkälle, totuuden rakkaudella on tiedonmuodostuksessa vain osarooli: On myös osattava ajatella, on oltava ilmiötä koskevaa tietoa sekä asianmukaisia tutkimusmenetelmiä. Ennen kaikkea luotettavaa tiedonmuodostusta turvaa yhteisö, joka ilman toimintaa kontrolloivaa auktoriteettia kritisoi, analysoi ja kehittelee esitettyjä väitteitä ja ideoita.

***

Totuudenjälkeisyys on pakottanut pohtimaan myös tiedeviestintää uudella tavalla. Tutkimustulosten kuivakalla luettelemisella ei tavoiteta kovin hyvin kansalaisia, ja siksi tiedeviestinnässä korostetaan kertomuksellisuutta. Ruotsalaisen biologin Svante Pääbon kirja Neandertalilainen – kadonnutta perimää etsimässä on mainio esimerkki kiehtovasta tieteen yleistajuistamisesta. Neandertalinihmisen tutkimuksen kuvaus kietoutuu Pääbon henkilökohtaisen elämän vaiheisiin, ja melkeinpä Da Vinci -koodi -romaanin tyylilajissa etenevä teksti tihkuu totuuden metsästyksen lumoa.

Psykologia ja psykologitkaan eivät ole olleet aivan hereillä tieteeseen ja tiedonmuodostukseen liittyvän psykologian suhteen. Psykologiatieteenkin julkisuuden soisi laajentuvan kansakoulunopettajamaisesta ”X:n on havaittu olevan ihmiselle hyväksi/haitaksi” -uutisoinnista kertomuksellisempaan suuntaan. Erikoiset tutkimusaiheet, psykologian näkökulmat päivänpolttaviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin, tutkijantaidot, mielen ja aivojen suhde, tutkijan tapa jäsentää ja käsitteellistää tutkittavaa ilmiöitä, tutkimuksen harharetket sekä tieteelliset kiistat voivat kiinnostaa ihmisiä enemmän kuin (tutkimuksen edetessä vaihtuvat) tutkimustulokset. Vaihtoehtoisten faktojen ajassa on tärkeämpää tuntea luotettavan tiedonmuodostuksen periaatteet kuin muistaa yksittäisiä tutkimustuloksia.

Kirjoittaja on tieteentutkimuksesta kiinnostunut psykologian tohtori. Hän on kirjoittanut kirjan ”Valeuutisia ja tiedeneuvonantajia – Tiedonmuodostus totuudenjälkeisessä demokratiassa”. 

Kokkinen, N. (2019). Totuuden etsijät – Esoteerinen henkisyys Akseli Gallen-Kallelan, Pekka Halosen ja Hugo Simbergin taiteessa. Tampere: Vastapaino.

Pääbo, S. (2015). Neandertalilainen – Kadonnutta perimää etsimässä. Englanninkielinen alkuteos: Neanderthal Man: In Search of Lost Genomes. Suomentanut Veli-Pekka Ketola. Helsinki: Art House.