Teenkö vieläkään tarpeeksi?

Suurta osaa meistä psykologian opiskelijoista on siunattu korkealla tunnollisuudella. Vaikka se teoriassa voikin antaa meille mahdollisuuden selvitä opinnoista ilman suurempia tunnontuskia, toimii se kuitenkin käytännössä myös eräänlaisena kirouksena. Vaikka tunnollisuus auttaa meitä selviämään kiperimmistäkin esseistä ja turhauttavimmistakin oppimispäiväkirjoista, kiroaa se meidät samalla jatkuvaan riittämättömyyden tunteeseen.

Riittämättömyyden tunne on kamala. Se tuomitsee jokaista tekemäämme tekoa, jäytää alitajunnassamme kuin mikäkin punkki ja saa meidät tuntemaan olomme vähäpätöisemmäksi, kuin mitä oikeasti ansaitsisimme. Riittämättömyyden tunne on se, joka ajaa meitä opiskelija-aktiiveja jatkuvasti kohti burnoutia, uupumusta ja muita hirveitä asioita. Ja mikä vielä kauheampaa, tämä riittämättömyyden tunne on aina täysin aiheeton!

Tänä vuonna olen päässyt omien silmieni ja muiden aistinelimieni avulla todistamaan, kuinka paljon psykologian opiskelijat tekevätkään. Psykologian opiskelijat järjestävät aivan huikeasti erilaisia tapahtumia, toteuttavat kunnianhimoista edunvalvontaa ja pitävät yllä vaikuttavaa yritysyhteistyötä, ammattiyhdistysyhteistyöstä puhumattakaan. Ja kaiken tämän ohella nämä samat aktiivit onnistuvat vielä jotenkin edistämään opintojaan, mikä tuntuu aivan uskomattomalta. 

Psykologian opiskelijat järjestävät aivan huikeasti erilaisia tapahtumia, toteuttavat kunnianhimoista edunvalvontaa ja pitävät yllä vaikuttavaa yhteistyötä.

Silti valitettavasti kaikkea tätä upeutta jäytää samanlainen negatiivinen pohjavire, jossa aktiivit pohtivat jäävät harvoin pohtimaan omia onnistumisiaan. Sen sijaan aina pohditaan kehittämiskohteita; sitä miten tuo yksi keitto paloi hieman pohjaan ja miten nyt ei saatukaan edistettyä niin paljon koulutuspoliittisia asioita, kuin oli suunniteltu. Pohditaan, miten kaikki tämä mitä nyt on tehty ei ole kuitenkaan tarpeeksi.

On kenties hieman tekopyhää kirjoittaa tästä aiheesta, sillä en itsekään ole tämän suhteen mikään autuas ja täydellinen ihminen. Tilanne on melko päinvastainen: koen riittämättömyyden tunnetta yllättäen harva se päivä. Myös minulla on välillä vaikeuksia jäädä tarkastelemaan omia saavutuksiani. Ja silti minulla ei ole vaikeuksia havaita sitä, kuinka paljon kaikki muut tekevätkään. Paradoksaalista, eikö vain? Mikä siinä on, että omien saavutuksien havaitseminen on niin turkasen vaikeaa?

Rakas kandiohjaajani totesi viimeisellä kandiohjauskerralla ryhmällemme, että kun saamme tutkielmamme loppuun, meidän kannattaisi pysähtyä, nauttia, ja juhlia hetken aikaa, ennen kuin tartumme seuraavaan projektiin. Kenties tämä on ohjenuora, jota meidän kaikkien tulisi pyrkiä elämässämme noudattamaan. Me teemme kyllä tarpeeksi.

Kirjoittaja on Psykologiliiton opiskelijapromoottori.