Tarinankerronnan etiikkaa

Ystävä oli pois tolaltaan. Hän lähetti toistuvia viestejä, joissa kysyttiin tutkimuksesta. Oletko lukenut siitä? Mitä nyt piti tehdä? Mitä nyt piti ajatella?

Filosofi Sahanika Ratnayake kirjoittaa Slate-lehdessä ystävästään, joka järkyttyi heinäkuussa julkaistusta tutkimuksesta. Ystävä koki koko elämänsä menneen päälaelleen. 

Kyllä, myös Ratnayake oli lukenut siitä. Tutkimuksesta olivat uutisoineet CBS News, BBC, The Times, Newsweek ja Business Insider. Muiden muassa. University College Londonin umbrella review -katsauksesta on tullut yksi 400 jaetuimmasta tutkimusartikkelista niiden 21 miljoonan joukossa, joiden leviämistä on internetin aikana seurattu. 

Tutkimus käsitteli masennuksen ja serotoniinin yhteyttä. Molecular Psychiatry -sarjassa julkaistuun tutkimukseen oli koottu julkaistu näyttö systemaattisista katsauksista ja meta-analyyseista kuudelta keskeiseltä tutkimuslinjalta. 

The Daily Mail kutsui tutkimusta ”uutispommiksi”. Yksi tv-kommentaattori kuvasi tuloksia ”mielen räjäyttäviksi”.

”Monet käyttävät masennuslääkkeitä, koska heidän on annettu uskoa että masennuksella on biokemiallinen syy, mutta tutkimuksemme viittaa siihen, että tämä uskomus ei perustu näyttöön”, psykiatrian professori Joanna Moncrieff kertoi The Guardian -lehdelle. 

”On aina vaikea osoittaa negatiivinen väite todeksi, mutta luulen että voimme nyt useiden vuosikymmenten ja lukuisten tutkimusten jälkeen turvallisesti sanoa, että ei ole mitään vakuuttavaa näyttöä siitä, että masennus johtuisi poikkeavuuksista serotoniinissa”, Moncrieff sanoi. 

Valtava mediahuomio on sikäli kiinnostava, että johtopäätös ei ollut uusi – ammattilaisille. 

”En usko että on olemassa mitään vakuuttavaa tutkimusnäyttöä, jota kukaan olisi koskaan löytänyt siitä, että masennus olisi yhteydessä merkittävällä tavalla serotoniinin puutteeseen”, Alan Frazer, Teksasin yliopiston farmakologian laitoksen johtaja, sanoi radiokanava NPR:lle jo kymmenen vuotta sitten.

Serotoniinitutkimus toi suuren yleisön tietoon sen, mikä on ollut mielenterveysalalla julkinen salaisuus jo vuosia: lääkkeet eivät korjaa kemiallista epätasapainoa aivoissa, koska sellaista ei ole löydetty. 

Maallikoille tulos oli uutinen. Tutkimusten mukaan yli 80 prosenttia ihmisistä uskoo masennuksen johtuvan alentuneesta serotoniinista.

* * *

Asiantuntijoissa tutkimus on aiheuttanut kiusaantunutta käsien vääntelyä. Brittiprofessori David Nutt riensi varoittamaan, ettei serotoniinikertomusta pidä hylätä pelkän tieteellisen näytön vuoksi. ”Serotoniiniteorian hylkääminen tässä vaiheessa on ennenaikaista”, Nutt sanoi.

Emeritusprofessori Ronald Pies valitsi vastakkaisen strategian. Hän kertoi, että kyse oli urbaanista legendasta: että yksikään asiantunteva psykiatri ei olisi koskaan väittänytkään, että masennuksella olisi mitään tekemistä serotoniinin kanssa. 

Tämä on sikäli huono puolustus, että serotoniinikertomusta pidettiin tutkitusti yllä monissa vaikutusvaltaisissa tutkimusartikkeleissa ja psykiatrian alan oppikirjoissa vuosina 1990–2010. Näin toteaa tutkimus sarjassa Mental Health. 

Yhdysvaltain Psykiatriyhdistyksen sivuilla kerrotaan edelleen, että ”erot aivojen tietyissä kemikaaleissa voivat vaikuttaa masennusoireisiin”. Helsingin Sanomissa kotimainen ylilääkäri kertoi kesäkuussa, että ”neurobiologiassa on osoitettu, että masennusta kokevalla on serotoniinin aineenvaihdunta mennyt pieleen, ja lääkkeet korjaavat juuri tätä asiaa”.

”Jos menet yleislääkärille, kuulet todennäköisesti jonkin version tästä”, arvioi psykiatrian professori Pedro Delgado vuonna 2012.

Kiivaimmin serotoniinikertomusta edistivät lääkeyhtiöt. Tutkijat Jeffrey Lacasse ja Jonathan Leoihmettelivät jo vuonna 2005 PLoS Medicinessa, miten lääkemainoksissa sai väittää, että masennus johtuisi serotoniinivajeesta, kun tieteellistä näyttöä vajeesta ei ollut. Lacasse ja Leo kutsuivat ristiriitaa näytön ja myyntipuheiden välillä ennennäkemättömäksi. He kysyivät, miksi lääkeviranomainen ei puuttunut masennuslääkkeiden markkinointiin serotoniiniväitteillä, joilta puuttui tieteellinen pohja.

Kiivaimmin serotoniinikertomusta edistivät lääkeyhtiöt.

Asiaa kysyttiin Yhdysvaltain lääkeviranomaisen FDA:n psykofarmakologian komitean puheenjohtajalta, professori Wayne Goodmanilta. Hän vastasi että serotoniiniteoria oli ”hyödyllinen metafora”. 

Samoilla linjoilla oli farmakologian professori Frazer radiohaastattelussa 2012. Kertomus serotoniiniepätasapainosta oli tärkeä siksi, Frazer kertoi, että sille oli ”kulttuurista käyttöä”. Kun masennuksen kerrotaan aiheutuvan kemiallisesta vajeesta aivoissa, potilaiden on helpompi hyväksyä ajatus lääkkeiden syömisestä, Frazer selitti.

Ehkä tätä tarkoitti myös professori Pies sanoessaan, että kyse oli ”pienestä valkoisesta valheesta”. 

***

Ei ole yhdentekevää, millaisen kertomuksen kärsimyksestään oppii rakentamaan. 

Riippuen siitä, mieltääkö ahdinkonsa aviokriisiksi, uraongelmaksi, alkoholinkäytön seuraukseksi vai etniseen taustaan liittyväksi syrjinnäksi, koko elämä hahmottuu toisin. Eri kertomukset voivat olla myös samaan aikaan totta, jolloin yhden vähätteleminen voi pahentaa toisia. Vain painottamalla yhtä liikaa – vaikka se olisi totta – voi oppia elämään valheessa.

Kirjallisuustieteen professorin Hanna Meretojan mukaan kertomusten etiikkaa voi arvioida kuuden kysymyksen avulla. Hiukan mutkia suoristaen ydinkohdat voi tiivistää kysymykseen siitä, avartaako kertomus ymmärrystämme itsestämme ja toisista vai supistaako se sitä. Laajentaako kertomus tajuamme siitä, mikä on mahdollista? Avartaako se itseymmärrystämme? Auttaako se meitä tarkastelemaan maailmaa useammista näkökulmista vai kannustaako se dogmatismiin?

Jos ihmiselle kerrotaan, että hänen kärsimyksensä johtuu häiriöstä aivokemiassa, se näyttää kapeuttavan sitä, mikä tuntuu mahdolliselta. Vuonna 2014 julkaistussa tutkimuksessa tehtiin masennuksesta kärsiville testi, jonka väitettiin osoittavan, että heidän masennusoireensa johtuivat 99,97 % varmuudella serotoniinivajeesta. Verrokkiryhmälle taas kerrottiin, että heidän oireensa eivät johtuneet serotoniinista. Koehenkilöille tehty testi oli humpuukia, mutta he eivät tienneet tätä. 

Kun ihmiset kuulivat ongelmiensa johtuvan serotoniinihäiriöstä, he alkoivat mieltää ne vaikeammiksi ja pysyvämmiksi kuin verrokkiryhmässä. Heidän uskonsa romahti siihen, että he pystyisivät itse vaikuttamaan mielialoihinsa, ja he lakkasivat pitämästä psykoterapiaa uskottavana hoitona ongelmiinsa, toisin kuin verrokkiryhmässä. 

Pessimismistä tulee helposti itseään toteuttava ennuste. Jos selittää masennusoireensa aivokemialla, tulee tutkijoiden mukaan aktivoineeksi koko joukon kielteisiä uskomuksia, jotka saattavat pahentaa masennusta ja heikentää psykoterapian tehoa. 

Olen hämmästellyt tapaa, jolla osa asiantuntijoista on vähätellyt paikkansa pitävän tiedon merkitystä ihmisille – ikään kuin ei olisi merkitystä, ovatko biologiset väitteet totta. Jos ihmiset eivät saa paikkaansa pitävää tietoa hoidoista, jotka vaikuttavat heidän kehoonsa, heidän on mahdotonta tehdä perusteltuja valintoja elämästään. Kun masennuslääkkeiden käytön lopettaa, noin joka toiselle aiheutuu vieroitusoireita, jotka voivat olla monella vaikeita, kertoo tuorein systemaattinen katsaus. Oireet tulkitsee helposti väärin masennuksen uusiutumiseksi, jos on kuvitellut lääkkeiden korjaavan epätasapainon aivoissa.

Kuka minä siis olen? Sahanika Ratnayake kertoo ystävänsä kysyvän nyt. Jos taipumukseni masentua ei johdukaan serotoniinista, mistä se siis johtuu? Serotoniinikertomus on vaikuttanut keskeisesti tapaan, jolla ystävä on oppinut ymmärtämään itseään, Ratnayake kirjoittaa. 

Ratnayake kertoo hämmentyneensä itsekin UCL:n tutkimuksesta. Vaikka hän ei ole käyttänyt masennuslääkkeitä, hän kertoo kokeneensa vuosien ajan ristiriitaista syyllisyyttä siitä, että ei ole suostunut käyttämään hoitoa, joka ”korjaisi” epätasapainon aivokemiassa. Kertomus on siis vaikuttanut paitsi lääkkeiden käyttäjiin ja ammattilaisiin, myös ihmisiin jotka eivät ole kumpaakaan: vaikka filosofi Ratnayake valitsi itse toisin, kertomus serotoniinivajeesta oli kaventanut myös hänen käsitystään siitä, mikä on mahdollista. 

Kertomus ei tainnut myöskään olla totta. 

Kirjoittaja on kirjailija ja psykologi.
Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 4/2022.