”Siinä minä, hiljaisuus” – psykologi Samuel Beckettin jäljillä

Kuusi vuotta sitten kävin Samuel Beckettin haudalla Pariisin Montparnassen hautausmaalla. Aikani harhailtuani löysin harmaan yksinkertaisen paasin päädyssään teksti Beckett. Sataa tihuutti ja minä katselin hautaa. Pian minut valtasi kiusallinen tunne. Ihailin Beckettia, mutta mahdoinkohan ymmärtää tämän Godotin kirjoittajan teoksia juurikaan? Entä miten hölmöä on fanittaa kirjailijaa, jota ei ymmärrä? Kävellessäni yltyvässä sateessa kohti hotellia päätin tehdä voitavani: kirjoittaisin vielä joskus Beckettista. Meni kuitenkin useampi vuosi ennen kuin löysin jotain joka sai synnyttämään tämän esseen. 

Löytöni oli psykoanalyytikko Ian Millerin kirja Beckett and Bion. The (im)patient voice in psychotherapy and literature, jossa Miller tarkastelee Beckettin henkilöhistoriaa ja kirjoittamista psykologisesta näkökulmasta. Miller mm. väittää Beckettin kirjoittaneen, etenkin sodanjälkeisessä romaanitrilogiassaan, psykoanalyyttisella vapaan assosiaation tekniikalla ja käyttäneen muutoinkin hyväkseen omaa psykoanalyysikokemustaan kirjoittamisessaan. 

Tietyssä mielessä jokainen kirjoittaja on psykoanalyysia muistuttavassa tilanteessa. Tyhjän paperin äärellä kirjoittaja kohtaa saman kysymyksen kuin psykoanalyytikon sohvalla. Toisin sanoen – mitä tulee mieleen? Yhdenkään kirjailijan tarina ei pullahda esiin tyhjästä, vaan tarina kertoo aina myös kirjoittajasta, tahtoi sitä eli usein ei. Mitä syvemmälle kirjoittaja kurottaa sitä vaikeammaksi käy sanojen löytäminen. Samuel Beckett, viimevuosisadan yksi omaleimaisimmista kirjailijoista, eittämättä kurotti syvälle.

Millerin mainitsemassa romaanitrilogiassa (Molloy, Malone kuolee ja Sanoinkuvaamaton) Beckett tuntuu luovan psykoterapia-asiakkaan narratiivia tai jonkinlaista parodiaa siitä. Esimerkiksi näin puhuu minäkertoja romaanissa Malone kuolee:

”Haluan vain viimeisen kerran yrittää ymmärtää, alkaa ymmärtää, miten tällaiset olennot ovat mahdollisia. Ei, ei ole kysymys ymmärtämisestä. Mistä sitten? En tiedä. Yritän silti. Minun ei pitäisi. Yö, myrsky, onnettomuus, sielun katalepsiat, tällä kertaa aion nähdä, miten hyvää kaikki tämä on. Kaikkea ei ole vielä sanottu minun ja – on, kaikki on sanottu. Ehkä minä vain haluan sanoa vielä kerran sen mikä on jo kuultu. Vielä yhden pienen kerran. Ehkä en kuitenkaan, minä en halua enää mitään.” (s.38)

Kertojan on selvästi kovin vaikea tietää mitä hän haluaa ja mistä tulisi puhua. Piilossa tekstivirrassa on langanpäitä joista voisi tarttua. Tarkoittaako kertoja yllä ”minun ja – äidin välillä”, kun kerran edellisessä kirjassa, Molloyssa, sisäiset äänet käskivät käsittelemään äitisuhdetta? Vastaavia aukijättämisiä ja tietoisia tekstin läpipuhumisia (kertoja puhuu lukijalle kesken tarinan) esiintyy kerronnassa paljon. Mitään ei koskaan sanota suoraan eikä mistään tahdota päästä selvyyteen, vaikka asioita toistetaan uuvuksiin asti.

Mutta onko tällä narratiivilla sitten jokin terapeuttinen pointtinsa? Työstetäänkö siinä jotain? ”Avainsana on luopuminen”, kirjoittaa Paul Auster Beckettiä käsittelevässä esseessään ja jatkaa: ”kaikissa hänen teoksissaan pyritään kohti eräänlaista taakan purkamista, minkä avulla hän (Beckett) johdattaa meidät kokemuksen rajoille, jossa eettinen ja esteettinen ovat yhtä” (s. 57). Millerin mukaan trilogian prosessia voisi myös verrata terapiaan: siinä muistetaan, toistetaan ja myös läpityöskennellään materiaalia. Lukijan on kuitenkin turha odottaa selkokielisiä kuvauksia näistä prosesseista. Ennemminkin tarjolla on joukko häiritseviä sanallisia veistoksia aiheesta. Ominaista Beckettille on myös matka kohti syvää ja kauhistavaa epävarmuutta. Eräässä kohtaa Beckettin kertoja jopa varoittaa (s. 165, Malone kuolee) luopumisen voivan ”herättää pahennusta pikkutovereissa.” Lohtua suo lopulta vain itse teksti, Beckettin sanataide.

Beckett kävi oman psykoanalyysinsa ennen toista maailmansotaa Lontoossa Tavistockin klinikalla. Tätä oli edeltänyt jakso yhä pahenevia psyykkisiä ja fyysisiä oireita, joilla tänä päivänä saisi todennäköisesti paniikkihäiriön diagnoosin. Nuoren kirjailijan äitisuhteen tiedetään olleen hankalan ja isän kuolema laukaisi oireilun, joka sai hänet etsimään apua analyysista. Lontoossa Beckettin analyytikoksi määräytyi Wilfried Bion, joka ei tässä vaiheessa ollut vielä psykoanalyysin merkkihenkilö vaan vasta nuori mies, aivan kuten Beckettkin.  Analyysi kesti kaksi vuotta tiheydellä kolme kertaa viikossa. Sen väitetään päättyneen ennenaikaisesti, kuitenkin kirjailijan työkyvyn palauttaen. Aihetta käsittelevästä kirjeenvaihdosta ja muistiinpanoista löytyy paljon mielenkiintoisia ja hauskojakin anekdootteja, kuten vaikka tilanne jossa Bion (Millerin mukaan ehkä hätäpäissään hoidon takkuillessa) kutsui Beckettin mukaansa illalliselle ja kuuntelemaan Jungin luentoa, joka ei Samuelia juuri häikäissyt: ”en osaa kuvitella hänen parantavan edes kärpästä neuroosista”, Beckett kirjoitti happamaan tyyliinsä muistikirjaansa. 

Beckettin tiedetään perehtyneen psykoanalyyttiseen teoriaan huolellisesti. Muistiinpanot sisältävät kymmenien tuhansien sanojen edestä tekstiä psykoanalyysista. Oman analyysinsa loppuvaiheissa Beckett alkoi myös tehdä vierailuja Lontoon Bethlemin psykiatrisella osastolla tutustumassa potilaisiin. Millerin mukaan nämä em. asiat, yhdessä kirjailijan oman psykoterapeuttisen hoitokokemuksen kanssa, vaikuttivat kirjailijan tapaan tutkia ihmismieltä kaunokirjallisesti.

Beckettin tekstiä ei millään ilveellä saa purkitettua yhteen näkökulmaan, mutta silti Millerin näkemyksessä tuntuu olevan järkeä. Kirjailija kirjoittaa käyttäen terapia-asiakkaan narratiivia työvälineenä, johon hän sitten sulauttaa niin kartesiolaisen maailmankuvan parodiointia kuin tragikoomisen visionsa ihmisen osasta maailmassa.  

Millerin mainitseman trilogian ensimmäisessä osassa, Molloyssa, kertoja maalailee lukijan eteen makaaberit tarinat Molloysta ja Moranista, jotka rappeutuvat rappeutumistaan tietämisen käydessä samalla yhä vaikeammaksi. Trilogian toinen osa, Malone kuolee, esittää yhä vajavaisemman kertojan, joka tekee kuolemaa, mutta leikkii vielä tarinoilla.  Sanoinkuvaamattomassa, trilogian kirjoista kryptisimmässä, kertoja luopuu jo kaikesta tarinallisuudesta ja yrittää kirjoittaa itsestään ulos kaikki äänet, joita aiemmissa kirjoissa on esiintynyt. Huomio on kääntynyt tyystin sisäänpäin:

”Ei täällä ole muuta kuin minä, josta en tiedä mitään paitsi sen, että en ole koskaan puhunut siitä, ja tämä musta, josta en myöskään tiedä mitään, paitsi että se on mustaa ja tyhjää. Tästä minun on puhuttava, koska minun on puhuttava, kunnes minun ei enää tarvitse puhua. Se antaa mitä antaa.” (s.23)

Pitkän toistontäyteisen puhumisen jälkeen kertoja pääsee ehkä viimein oman tarinan kynnykselle, mutta myös jonkin sellaisen ääreen, jota ei enää voi sanoittaa: 

— siinä minä, hiljaisuus, siinä missä olen, en tiedä, en koskaan saa tietää, hiljaisuudessa ei tiedä.” (s.185) 

Jos Beckettin kirjoittamisen mieltää psykoanalyysin sohvalta käsin tapahtuvana purkautumisena, niin mitä mahtaakaan tapahtua vastaanottajassa, lukijassa, hänen tarttuessaan kirjoittajan kutsuun ja yrittäessään sisällyttää itseensä kaiken kirjoitetun ristiriidan ja aistivoimaisen ahdistuksen ja lopulta jopa hajoamisen ja jonkin sanoinkuvaamattoman koskettelun? Oma kokemukseni on, että tekstiin eläytyminen kyllä turhauttaa ja ahdistaa (jopa pelottaa) mutta myös elävöittää ja kiehtoo tavattomasti mielikuvitusta, usein se myös naurattaa ääneen. Psyykkiset ilmiöt puetaan konkretiaksi niin absurdilla tavalla että se saa tajunnan kuhisemaan. 

Beckettin tekstiä ympäröi myös outo hiljaisuus ja suoruus. ”Sormi joka osoittaa kuuta, ei ole kuu” sanotaan Zen-sanonnassa – jokin vastaava oivallus sanojen sopimuksenvaraisuudesta leijuu Beckettin sanataiteen yllä. Beckett kirjoittaa paljon hiljaisuudesta, luo tekstiin kuvaelmia, joissa maailman ilmiöt lipuvat esiin pimeydestä tai hiljaisuudesta, kuin paljastaen samalla tietoisuuden mysteeriä. Mikäli kaikki tämä on edes osittain ollut analyysin ansiota, on siitä ollut hyötyä – nimittäin minulle, lukijalle. 

Beckettin ja Bionin kohtaamisen merkityksestä on spekuloitu paljon. Miehet eivät pitäneet enää toisen maailmansodan jälkeen yhteyttä toisiinsa. Beckett kuitenkin seurasi psykoanalyyttista kirjallisuutta myöhemminkin. Saattoivatko miehet omaksua kohtaamisissaan jotain toisiltaan? Joidenkin Bionin julkaisemien tekstien on esimerkiksi nähty heijastelevan Bionin ja Beckettin suhdetta – kuin myös toisinpäin. Nämä jäävät kuitenkin spekulaatioiksi ja asiaan vihkiytyneiden pohdittavaksi. Historian havinaa näiden kahden nuoren luovan mielen kohtaamisessa on joka tapauksessa kuultavissa. 

Ehkäpä käyn vielä joskus uudelleen Montparnassen hautausmaalla ja vien Beckettin haudalle tämän esseen. Sujautan sen hautakiven reunan alle pieneksi suttuiseksi paperimytyksi taiteltuna.  

Kirjoittaja on turkulainen psykologi ja kirjailija.

Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 3/2020.