Salaisen identiteetin jäljillä

Kirjoittaessani kirjaani Naiset joita ajattelen öisin tutustuin useisiin 1800-luvulla eläneisiin naisiin, joiden mielialaa tällainen terveyssyistä matkustaminen oli tosiaankin kohottanut. Esimerkiksi skotlantilainen nelikymppinen vanhapiika Isabella Bird kärsi masennuksesta, päänsäryistä, selkäkivuista, unettomuudesta ja lukuisista muista vaivoista, joiden hoidoksi lääkäri suositteli hänelle parantavaa merimatkaa. Kun Isabella sitten vuonna 1872 nousi laivaan, lääke tepsi oitis. Tarmoa ja elämäniloa puhkuva Isabella päätyi kiertämään puolentoista vuoden pituisella seikkailumatkallaan maailman ympäri, kiipeämään tulivuorille Havaijilla ja ratsastamaan karjamiesten kanssa Kalliovuorilla. Mutta palattuaan kotiin hän jämähti jälleen säädylliselle vanhallepiialle sallittuihin kuvioihin ja alkoi kärsiä monista vaivoistaan, eikä lääkäri lopulta keksinyt muuta kuin ehdottaa uutta matkaa. Isabellasta tuli seuraavan kolmenkymmenen vuoden aikana arvostettu tutkimusmatkailija ja matkakirjailija, joka teki yksin uskomattoman rankkoja matkoja muun muassa Japanin kartoittamattomille seuduille, Keski-Aasian vuoristoon ja Kiinaan, ja hänet valittiin vuonna 1892 ensimmäisenä naisena brittiläisen Kuninkaallisen maantieteellisen seuran jäseneksi. Mutta sama kuvio toistui yhä uudelleen: matkoilla hän oli energinen, rohkea, sitkeä ja rajoja rikkova teräsnainen – kotona masentunut ja sairaalloinen. 

Brittiläinen kolmekymppinen vanhapiika Mary Kingsley taas päätti vuonna 1893 vanhempiensa kuoltua piristää itseään lähtemällä yksin tutkimaan Länsi-Afrikan viidakoita. Kahdella matkallaan hän meloi pitkin jokia pitkässä mustassa hameessaan, keräsi kalanäytteitä, pullotti myrkkykäärmeitä, perehtyi paikallisten uskomuksiin ja ystävystyi niin ihmissyöjäheimojen kuin eurooppalaisten kauppamiesten kanssa. Länsi-Afrikan rannikkoa pidettiin noina aikoina ”valkoisen miehen hautana”, jonka ilmasto ja taudit olivat tappavia ja matkustusolosuhteet haastavat, mutta Mary oli reissuillaan aina silmiinpistävän terve, reipas ja hyväntuulinen. ”En usko, että olen koskaan elämässäni nauttinut näin paljon”, hän kirjoitti hilpeästi matkakirjaansa, joka on täynnä säkenöivän itseironista huumoria mitä hurjimmista tilanteista. Mutta palattuaan kotiin Lontooseen hänkin romahti: kimppuun kävivät influenssa, migreeni, sydämentykytys, reumatismi, yksinäisyys, synkkyys, masennus. 

Matkustamisen – lähtemisen ja palaamisen – yhteys mielialaan ja mielenterveyteen toistuu monien matkustavien naisten tarinoissa, ja tunnistan sen erinomaisesti itsekin. Minulle, samoin kuin Isabellalle ja Marylle, matkustaminen tarkoittaa tutkimusmatkailua, siis itselle uusien asioiden näkemistä, kokemista ja tutkimista. Matkalle lähteminen – jo matkan ajatteleminen – toimii kuin elämäniloa tuottava adrenaliiniruiske: maailma näyttää yhtäkkiä säkenöivän kiehtovalta ja innostavalta, ja innostuminen jos mikä on masennuksen vastakohta. Matkalla tuntuu kuin kaikki olisi mahdollista, ja matkalla sitä on ehkä itsekin toisenlainen. Kun arjen rakenteet ja rutiinit riisutaan pois, vain ydin jää jäljelle, ja varsinkin yksin matkustaessa voi sovitella itselleen uudenlaista identiteettiä: kuka minä olen, millaiseksi voisin tulla? Aivoihin tulvii uusia ärsykkeitä, jotka kaivertavat tuoreita ajatusreittejä ja möyhentävät vanhoja, ja tuo aivokemiallinen prosessi tuottaa mielihyvää. Toki tämä kaikki voi aiheuttaa myös ahdistusta: kulttuurishokki ja matkan rasitukset saattavat kuormittaa ja panna matkalaisen rajulla tavalla vastakkain perimmäisen olemuksensa kanssa. Joskus irti olemisen autuus saapuu viiveellä, vasta kun elimistö on sopeutunut uuteen ympäristöön. Tunnistan hyvin myös rahtilaivoilla matkustaneen Kyllikki Villan päiväkirjojen loputtoman voivottelun, sillä matkoillakin on päiviä, jolloin on huonotuulinen, yksinäinen, päättämätön tai vain väsynyt, eikä matkanteko aina ole helppoa.

Mutta jos matkalla tuntee vapautuvansa, ei kyse ole pelkästään siitä, että näkee itsensä toisin silmin, vaan myös siitä, miten ympäristö näkee minut, ja millaisia olemisen ja tekemisen tapoja se minulta hyväksyy. Isabella Bird ja Mary Kingsley saattoivat matkoilla kirjaimellisesti hylätä tuon ajan yhteiskunnan naisille asettamat tiukat sovinnaisuussäännöt ja kokeilla uusia rooleja. Isabella ratsasti Kalliovuorilla pussihousuissaan hajareisin, mikä oli shokeeraava rike säädylliselle naiselle, ja sai elinvoimaa siitä, että teki omien sanojensa mukaan jotain sellaista, ”mitä nainen ei juuri koskaan voinut tehdä: elää miehelle sopivaa elämää”. (Ja ehkäpä Isabella suorastaan unohti kärsiä vaivoistaan, sillä hänellä oli matkoilla kiinnostavampaakin ajateltavaa.)

Mary Kingsley taas samastui Länsi-Afrikassa eurooppalaisiin kauppamiehiin, joiden rankan matkustustyylin ja roisit puheet hän omaksui, ja koska heimokylissä yksin matkustava valkoinen nainen oli käsittämätön näky, häntä usein myös pidettiin miehenä. Mary oli matkalla paitsi sir, kuten paikalliset häntä kutsuivat, myös tutkimusmatkailija ja retkikunnan johtaja, joka meloi taitavasti kanootillaan ja keräsi aineistoa kulttuuriantropologiseen matkakirjaansa. Mutta kotiin palattuaan hän oli lähipiirin silmissä taas vanhapiika, jonka oletettiin huolehtivan sairaista sukulaisista ja hoitavan veljensä taloudenpidon, pyykkäävän aluspaitoja ja valmistavan liha-munuaispiirasta. Ei ihme, jos roolien ristiriitaisuus aiheutti sisäisen konfliktin. 

1800-luvun naisten kohdalla matkan vaikutus identiteettiin oli radikaali, sillä Isabella ja Mary aivan konkreettisesti olivat matkoilla eri ihmisiä – jopa niin, että käsitys heidän sukupuolestaan liukui miehen suuntaan. Tilanne on joiltain osin tunnistettava vielä tänäänkin. Kun pitkiltä matkoilta palattuaan kokee itse muuttuneensa ja katsovansa maailmaa uusin silmin, on hämmentävää havaita, ettei arjen ympäristössä mikään olekaan muuttunut. Ristiriita masentaa, matkan kokemuksia voi jakaa vain rajallisesti, ja oman minän muutosta on vaikea pitää yllä. Minne katosi se valaistumisen kaltainen itseymmärryksen tila, ja oivallus siitä, että kaikki on mahdollista?

Mutta matkaltapaluun romahduksessa on kyse muustakin. Isabellan ja Maryn matkoista lukiessa tuntuu kuin heillä olisi ollut matkoillaan ehtymätön varasto energiaa, sitkeyttä ja rohkeutta – joka sitten oli loppuun käytetty, kun he pääsivät kotiin. Kun makaan itsekin reissun jälkeen sängynpohjalla, mietin mistä se johtui – siitäkö, että kotiin päästyä ei tarvinnut enää olla reipas ja yrittää? Tai ehkäpä nämä naiset tosiaankin ammensivat matkoillaan elämänvoimaa jostakin ”toisesta” minuuden varastosta – sen toisen identiteetin kerrostumista, jonka he matkoillaan löysivät.  

Helposti ajatellaan, että matkoilla löytynyt uudenlainen käsitys itsestä on jonkinlaista harhaa, turhaa hybristä, jonka on syytäkin haihtua kun palataan takaisin arkeen – että se on vähän samaan tapaan virhearvio kuin ne matkahuumassa ostetut ihanan elämäniloiset vaatteet, jotka kotona näyttävätkin vain oudon räikeiltä. Mutta on myös mahdollista, että matkalla avautuu aidosti näkymä johonkin itsen potentiaaliseen puoleen, johonkin, joka arjen paineissa ja rutiineissa jää näkymättömiin. Tuota salaista identiteettiä voisi houkutella aktivoitumaan myös arkielämässä.

Kirjailija Mia Kankimäki tunnetaan menestysteoksistaan Naiset joita ajattelen öisin ja Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 1/2021.