Rikki menneen maljakon voi korjata, mutta samaa maljakkoa siitä ei enää saa

Ryhdyin pitämään päiväkirjaa heti opittuani kirjoittamaan ja kirjasin sinne tarkkaan niin My Little Pony -leikit, lukemani kirjat kuin talven pakkasasteet. Ensimmäisen luokan alettua ryhdyin tekemään muistiinpanoja läksyistä ja kouluretkistä, ja lisäilin sivujen väliin etikettejä ja kaikenlaisia lippusia. Päiväkirjapinostani tuli nopeasti korkea ja kuvittelin dokumentoineeni arkielämääni vuosikymmenien ajan vuodattaen suodattamatta niihin myös syvimmät tuntoni, sehän on päiväkirjan idea. Tai niin kuvittelin.

Vasta aikuisena ymmärsin, mikä lapsuuden päiväkirjoissani oli kummallista, kun palasin niihin tarkistaakseni tiettyihin päivämääriin liittyviä säätietoja – olennaisia taustatyöhön liittyviä yksityiskohtia kirjailijalle. Yllätyksekseni en löytänyt etsimääni. Päiväkirja oli kulkenut aina mukanani, kun olimme lähteneet Neuvostoliittoon. Siitä huolimatta en löytänyt mitään siihen liittyvää, vaikka olin kasvanut perheessä, joka matkusti jatkuvasti Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Vielä lähtöä edeltävänä iltana olin saattanut kirjoittaa matkaan valmistautumisesta, mutta seuraavat merkinnät olivat vasta päiviltä, jolloin olimme palanneet takaisin Suomeen.

Havainto oli minulle järkytys, päiväkirjahan on luotettavin kuviteltavissa oleva keskustelukumppani, ja olin aina luullut, että voisin käyttää niiden sisältämää dokumentaatiota kirjailijan työssäni. Olin ollut väärässä. Lapsuusvuosien päiväkirjoistani puuttui puolet elämästäni.

Sittemmin ymmärsin, että ne olivat sittenkin olennaista lähdeaineistoa, eivät vain sillä tavalla kuin olin kuvitellut. Yksityiskohtien sijaan ne tarjosivat mahdollisuuden pohtia, miksi olin jättänyt niistä pois kaiken Neuvostoliittoon liittyvän tiedostamatta itse silloin asiaa.

Kukaan ei ollut koskaan kieltänyt minua kirjoittamasta Neuvostoliitosta. Lapset oppivat silti autoritäärisissä ja totalitaristisissa järjestelmissä sen, mistä on parasta vaieta, mistä käyttää eufemismeja. He kykenevät lukemaan rivien välejä, mutta eivät välttämättä osaa puhua kätketyistä merkityksistä niiden oikeilla nimillä, saati kirjoittaa niistä.

Myös länsimaisissa yhteiskunnissa esiintyy asioita, joita lapset eivät osaa verbalisoida, jos heillä ei ole kieltä ilmaista heidän elinpiirissään vaiettua asiaa. Jos jotain tiettyä kokemusta ympäröi vain hiljaisuus, asiaa on hankala nimetä, sille on vaikea löytää sanoja, edes päiväkirjaan. Tämä koskee esimerkiksi mediassa viime vuosien aikana kiitettävästi käsiteltyä seksuaalista hyväksikäyttöä. Aihe harvemmin silti kuuluu perhepiirin keskusteluaiheisiin, saati että lapsen annettaisiin ymmärtää sen liittyvän mahdollisesti hänen omaan kasvuympäristöönsä. Kate Elizabeth Russellin Vanessa (WSOY 2020) kertoo siitä, kuinka monimutkaisesta ilmiöstä on kyse: kirjan päähenkilö ei tunnista itseään hyväksikäytön uhriksi julkisesti kerrotuista tarinoista, hän ei kykene identifioitumaan niihin, ja häneltä menee vuosikymmeniä ymmärtää, että hänen rakkaustarinaksi kuvittelemansa suhteensa olikin manipulatiivista hyväksikäyttöä. Terapiaan hän sanoo itselleen ja terapeutilleen hakeutuneensa isänsä kuoleman vuoksi – ei seksuaalisen hyväksikäytön takia, jota hän ei usko tapahtuneen.

Vasta kokemusten tunnistaminen ja niiden kielellistäminen mahdollistaa niistä puhumisen, mutta minä olisin voinut käyttää päiväkirjoissani eufemismeja, jotka hallitsin. Kirjoitinhan myös kirjeitä Neuvostoliittoon täysin tietoisena siitä, että jokainen lännestä lähetetty kirje kulki KGB:n silmien alta. Arkiaskareiden kirjaaminen puolestaan luonnistuu epädemokraattisessakin järjestelmässä ilman kiertoilmaisuja. Vaikkapa isoäitini vihannesmaan kitkeminen olisi ollut epäpoliittista toimintaa, josta olisi voinut kirjoittaa suoraan – ellei se olisi paljastanut samalla, että olisin ollut maalla, jonne ulkomaalaisilla ei ollut lupaa mennä. Tiedostamattani ymmärsin siis tämänkin, ja jätin kirjoittamatta siitä, koska en luottanut neuvostojärjestelmään, en edes päiväkirjani kohdalla. Kyse oli siis luottamuksesta.

Tämä kaikki palasi mieleeni Vastaamon tietomurron myötä. Rikosta on kuvattu suuronnettomuudeksi ja verrattu terroritekoon eikä ihme. Tietomurto osui länsimaisen mielenterveystyön ytimeen: ideaan siitä että traumojen syihin pureudutaan terapiassa. Sen parantava vaikutus on mahdollinen vain luottamuksellisessa ilmapiirissa ja vain demokraattisessa yhteiskunnassa, jossa mielenterveysala ei ole alisteinen turvallisuuspalveluille. Siksi isku kohdistui myös yhteiskuntajärjestystämme vastaan ja horjuttaa luottamusta siihen, että terapiassa puhutut asiat pysyvät yksityisinä eikä niitä voi käyttää ihmistä vastaan.

Neuvostoliitossa psykiatria oli osa rankaisujärjestelmää, jonka avulla pyrittiin pitämään aisoissa neuvostovastaisena pidetty ajattelu, ja tilanne on vastaavanlainen yhä monissa maissa. Myös Venäjällä näkyy mielenterveystyön saralla merkkejä paluusta vanhaan. Tällaisissa olosuhteissa ihmiset joutuvat kehittelemään omia selviytymismekanismejaan, eivätkä he voi luottaa ammattinsa puolesta terapiaa tarjoavaan tahoon.

Vastaamo-tapauksen jälkeen joidenkin usko terapian ehdottomaan luottamuksellisuuteen ei palaudu ehkä koskaan, sillä petetty luottamus on kuin rikki mennyt maljakko, jonka voi korjata onnistuneesti, mutta josta ei enää saa samaa maljakkoa. On kuitenkin hyvä muistaa, ettei länsimainen traumaterapia ole ainoa tapa selviytyä elämänsä koettelemuksista, meidät on vain totutettu uskomaan sen ylivertaisuuteen.

Jo traumaattisen kokemuksen tunnistaminen voi olla ison työn takana, ja jos sen joutuu tekemään yksin, kaunokirjallisuus tarjoaa oivan apuvälineen. Omaa elämää voi reflektoida fiktion kautta eikä sellaista ongelmaa olekaan, jota ei romaaneissa tai runoissa olisi käsitelty. Vaikka monissa epädemokraattisissa maissa yksityisiksi tarkoitetut päiväkirjat voivat joutua turvallisuuselinten haltuun, Suomessa niin ei käy. Paperipäiväkirjaan ei täällä pääse käsiksi yksikään digitaalinen rikollinen.

Ihmiset ovat selvinneet myös tilanteissa, joissa kirjallisuutta tai omia kokemuksia vastaavia julkisia identiteettitarinoita ei ole saatavilla. Eufemistista kielenkäyttöä voi pitää traumaattisen asian kieltämisenä, mutta se voi myös olla selviytymiselle olennaista uudelleennimeämistä. Esimerkiksi Neuvostoliiton leireiltä selvinneet elivät vuosikymmeniä olosuhteissa, joissa he eivät voineet puhua kokemastaan. Monet onnistuivat silti niveltämään kokemuksensa osaksi arkielämää esimerkiksi nimeämällä lapsiaan menettämiensä läheistensä mukaan tai kouluttamaan lemmikkejään vihollistensa nimillä.

Suuri osa keinoista oli kuitenkin sanattomia ja yksi niistä nousee ylitse muiden: hoivan positiivinen vaikutus. Monet selviytyjistä kohtasivat henkilöitä, joiden eri syistä johtuvan kärsimyksen he assosioivat omaan kokemukseensa, ja hoivaamalla näitä henkilöitä tai toimimalla heidän kanssaan he hoitivat samalla itseään, vaikka eivät olisi koskaan sanallakaan maininneet ääneen omien kipukokemustensa syitä tai jäsennelleet niitä kertomukseksi. Tässä yhteydessä hoiva oli myös aktiivista muistamista, kuin päivittäin sytytetty kynttilä.

Kirjoitus on julkaistu alun perin Psykologi-lehdessä 4/2020.