Tuskin. Naisten poliittisessa suuntautuneisuudessa on helppo nähdä ”terapeuttinen” vire: naisten suosimat puolueet korostavat sosiaali- ja terveyshuollon sekä kasvatuksen kysymyksiä sekä huolta ilmastosta. Vastakkainen blokki, kuinka ollakaan, taas puhuu mielellään talouden ja turvallisuuden kaltaisista ”miehisistä” teemoista. 

Hanna Wass ja Timo M. Kauppinen julkaisivat hiljan Eriarvoisuuden tila Suomessa 2024 -raportissa artikkelin ”Sukupuolisakset äänestyslipulla: sukupuolen ja iän yhteys

äänestäjien poliittisiin valintoihin”. Edellisen mukaan sukupuolten eriytymiseen olisi hyvä vastata ajamalla ”tasa-arvoa laajasti edistävää politiikkaa, jossa eri ryhmien edut eivät näyttäydy toisilleen vastakkaisina vaan koko yhteiskuntaa hyödyttävinä”. Terapiakulttuurin ja mielenterveyspuheen ilmeinen yhteys sukupuolten eriytymiseen ja identiteettipolitiikkaan on Suomessa jäänyt vähälle huomiolle. Psykologiprofessionkin on hyvä ottaa Wassin suositus pohdittavaksi, sillä psykologia voi tulevaisuudessa olla bensaa sukupuolten välisen sodan liekeissä.

Mielenterveyden sukupuolittuneisuus

Kohtalaisen osuvien sukupuolistereotypioiden mukaan nainen hakeutuu parisuhteen päättymisen myötä terapiaan tai eroryhmään, mies elävöittää bändiharrastuksen ja huonommassa tapauksessa hoitaa pahaa oloaan alkoholilla. Somaattisen oireen huomatessaan naisen huoli yltää psykosomatiikkaan asti, ja hän päätyy vahvistamaan resilienssiään työterveyspsykologin avustamana. Stereotyyppien mies ei hakeudu edes lääkäriin, vaikka syytä olisi. Terveyden näkökulmasta naisen ongelmanratkaisutapa on kiistatta parempi, sillä suomalainen nainen elää viitisen vuotta miestä pidempään. 

Nainen hakeutuu parisuhteen päättymisen myötä terapiaan, mies elävöittää bändiharrastuksen.

Naisten vahvempi kompetenssi mielenterveyskysymyksissä on laajemminkin hyödyllinen. Kun tavanomaisissa elämänkriiseissä osaa ottaa yhteyttä hoitotahoon ja kuvata tälle kokemustaan, saa halutessaan sairausloman. Kompetenssi auttaa myös muotoilemaan sosiaalisiin ongelmiin liittyviä keskusteluasetelmia, kun tarvittaessa osaa viitata häirintään tai tilan turvattomuuteen. Naisen psykologisista näkökulmista tietoista suhtautumistapaa voi luonnehtia voittavaksi strategiaksi.

Paljon puhuttu miesten pahoinvointi suorastaan huutaisi valistuksellisia interventioita, mutta kenttä on niille monella tapaa hankala. Ensinnäkin naisten pidemmälle elinajanodotteelle ei ole yhtä syytä, eikä edes erityisesti psykologisia syitä. Kyse on kaikesta päättäen elämäntavasta tai -muodosta, joka liittyy ainakin koulutusmyönteisyyteen, kiinnostukseen mielenterveyttä kohtaan, biologisiin tekijöihin, elintapoihin ja poliittisiin preferensseihin.

Naisen psykologisista näkökulmista tietoista suhtautumistapaa voi luonnehtia voittavaksi strategiaksi.

Toiseksi yhteiskunnassamme on nykyisellään enemmän kuin riittävästi tarjolla tietoa terveyteen ja hyvinvointiin liittyvistä psykologisista seikoista. Sanomalehtien, Ylen ja sosiaalisen median päivittäinen mielenterveyspuhe ei yksinkertaisesti kiinnosta miehiä siinä määrin kuin naisia. Psykologisen valistuksen lisääminen tai viestin terävöittäminen ei ole realistinen vaihtoehto, ja se olisi riskialtistakin: voisi syntyä vaikutelma pakkosyötöstä, manipulaatiosta, aivopesusta, ammattikunnan eduntavoittelusta… tai identiteettipolitiikasta. Miehistä ei voi tehdä naisia (moni kiirehtii lisäämään, ”eikä ole syytäkään”).

Jos populaaripsykologian ja mielenterveyspuheen vallitseva sukupuolittuminen ei anna aihetta huoleen, näköpiirissä on kehityksen merkittävä voimistuminen.  

Poliitikon mielenterveys ja Goldwater rule

Donald Trumpia on luonnehdittu useilla psykiatrisilla diagnooseilla, ja vuonna 2017 julkaistussa teoksessa The Dangerous Case of Donald Trump joukko yhdysvaltalaisia psy-ammattilaisia pohti Trumpin ”tapauksen” kautta psykologian ja psykiatrian suhdetta politiikkaan. Yhdysvaltojen tilanteen myötä poliitikkojen mielenterveys on noussut Suomessakin kiinnostuksen kohteeksi, ja moni on (kauhuissaan) valmis kannattamaan jonkinlaista kontrollia keskeisten poliitikkojen mielenterveydelle. 

Ajatus on kuitenkin erittäin ongelmallinen, ja Yhdysvalloissa on tästä historiallinen esimerkki vuoden 1964 presidentinvaaleista. Vaaleissa olivat vastakkain demokraattisen puolueen Lyndon B. Johnson ja republikaanien Barry Goldwater. Suomessa tuntematon Goldwaterin oli merkittävä republikaanipuolueen senaattori, joka oli osaltaan kääntämässä puoluetta nykyiselle konservatiiviselle linjalle. Vuoden 1964 kampanjassa demokraatit ja republikaanien liberaalisiipi syyttivät Goldwateria rasistiksi ja äärioikeisto-ekstremistiksi, joka voisi valituksi tultuaan viedä maan ydinsotaan. Yhtäläisyydet Trumpin ympärillä puoli vuosisata myöhemmin käytävään keskusteluun ovat vahvat.

Fact-niminen lehti keksi tiedustella runsaalta 10 000 psykiatrian ammattilaiselta, oliko Goldwater psykologisesti sopiva toimimaan presidenttinä. Runsaat pari tuhatta vastasi kyselyyn, ja heistä osapuilleen puolet vastasi kieltävästi. Avoimissa vastauksissa Goldwater muun muassa diagnosoitiin ”paranoidiksi skitsofreenikoksi”, ”psykoottiseksi”, ja hänen persoonallisuuden rakenteensa väitettiin muistuttavan Hitlerin, Castron ja Stalinin persoonallisuutta. 

Goldwaterin mielenterveyden kyseenalaistaminen oli aikaansa edellä oleva psy-lokakampanja.

Vaikka Goldwaterin maine kolhiintui vaalikampanjassa, hän jatkoi poliittista uraansa ja sai integriteettinsä myötä osakseen arvostusta. Republikaanisenaattorit muun muassa valitsivat hänet viestinviejäksi, kun Richard Nixonia kehotettiin eroamaan Watergate-skandaalin takia. Goldwaterin työ- ja poliitikkohistorian pohjalta on epätodennäköistä, että hänellä olisi ollut erityisempiä mielenterveysongelmia.

Goldwaterin mielenterveyden kyseenalaistaminen oli aikaansa edellä oleva psy-lokakampanja, jossa poliittiset antipatiat puettiin psykiatrisen diagnostiikan kaapuun. Amerikan Psykiatriyhdistys loikin Goldwater rule -nimellä kulkevan ohjeen, jossa se kielsi jäseniään arvioimasta julkisesti poliitikkojen mielenterveyttä. Joka tapauksessa demokratian kannalta olisi periaatteellisella tavalla hyvin ongelmallista, jos psykiatrialla olisi valta sivuuttaa kansan tahto. Käytännössä olisi sekä psykiatrisesti että poliittisesti vaikea määrittää presidentiltä edellytettävän mielenterveyden tai kognitiivisten kykyjen kriteerit, luoda toimintamalli tämän tutkimiseen, sekä valita politiikan kentän luottamusta nauttiva arviointiraati. On selvää, että arvion perusteet ja raadin kokoonpano politisoituisivat, ja poliittinen vastakkainasettelu vain laajenisi psy-kentälle. 

Vallitseva globaali ja kansallinen poliittinen kulttuuri virittää ymmärrettävästi huolta ja sen myötä kysymyksiä poliitikkojen mielenterveydestä. Vastoin monien intuitiota poliitikkojen mielenterveyden arvioinnista voi kuitenkin olla hyvä pidättäytyä kahdesta syystä – demokratian nimissä, sekä säilyttääksemme mielenterveyspalvelujen mielikuvan sitoutumattomana ja aidosti yksilön hyvinvoinnista lähtevänä. Joka tapauksessa psykologian politisoitumisen vaara väijyy myös politiikan psykologian tutkimuksen saamassa julkisuudessa.

Politiikan psykologia ja identiteettipolitiikka

Yhdysvaltojen kaksipuoluejärjestelmä on politiikan psykologian tutkijoille hedelmällinen kohde, ja valtapuolueiden kannattajista on onnistuttu tekemään varsin hyviä psykologisia profiileja. Demokraattipuolueen kannattajien on esimerkiksi havaittu olevan uteliaampia, empaattisempia ja elämyshakuisempia, republikaanien taas turvallisuushakuisempia, tunnollisempia ja kohteliaampia. Politiikka vaikuttaa voimakkaasti myös parinmuodostukseen, sillä yhdysvaltalaisista pariskunnista ainoastaan 8 % on päätynyt poliittiseen ristiinnaimiseen. 

Politiikan psykologian tutkimus on Suomessakin saanut jonkin verran julkisuutta. Esimerkiksi Yle uutisoi muutama vuosi sitten, Miksi samat ihmiset epäilevät ilmastonmuutosta ja vastustavat maahanmuuttoa? Sitä selittää yksi piirre, jonka vuoksi ilmastonmuutoksesta pitäisi puhua eri tavoin. 

Sikäli kun psykologiset näkökulmat mieltää koulutettujen naisten identiteettipoliittiseksi aseeksi, psykologin vastaanotolle hakeutuminen merkitsee miehelle vihamielisen feminiinisen katseen alle joutumista.

Kaikkea on lupa tutkia, ja aivan kuten muitakin tieteellisiä viitekehyksiä, psykologiaa käytetään edistämään erilaisia ideologisia, poliittisia ja taloudellisia päämääriä. Psykologian politisoitumisella on joka tapauksessa merkittäviä seurauksia. Siitä tulee tavallaan poliittisen keskustelun ”osapuoli”, ja tällainen kehitys heijastuu myös psykologien asiakaskuntaan. Sikäli kun psykologiset näkökulmat mieltää koulutettujen naisten identiteettipoliittiseksi aseeksi, psykologin vastaanotolle hakeutuminen merkitsee miehelle vihamielisen feminiinisen katseen alle joutumista. Psykologien asiakaskunnan sukupuolittuminen vahvistuu.

On jos ei nähtävissä, ainakin kuviteltavissa sellainen populaaripsykologian politisoituminen, jossa ääripäistä tunnistaa feministisen ja petersonilaisen psykologian, ja keskeltä ”tolkun ihmisten” sovittelevat näkemykset. Dystooppisessa katsannossa identiteettipolitiikkaan voi muodostua psykologinen sisäavaruus, jossa yksi leiri esimerkiksi kehystää panostukset psykologisiin palveluihin tulonsiirroksi naisille, ja vastakkainen leiri katsoo tämän asianmukaiseksi kompensaatioksi naisen pienemmästä eurosta.

Kirjoittaja on psykologian tohtori.