Sain hiljan tehtäväkseni pohtia psykologityön ammattietiikkaa. Tehtävä tuntui paluulta akateemisille juurilleni ja toisaalta syihin, jotka ovat vetäneet kohti nykyistä ammattiani. Yksi aikaisemmista sosiaalietiikan opinnoistani mukana kantamani asia on ollut velvollisuusetiikan kantaisän Immanuel Kantin (1724–1804) muotoilema ajatus ihmisestä aina päämääränä itsessään. Lause ehkä kuulostaa onnenkeksimateriaalilta, mutta väitän, että vakavasti otettuna se kantaa mukanaan aika ravisuttavaa näkemystä maailmasta ja yhteiskunnasta, jonka rakentajia myös me psykologit olemme.

Kantin mukaan teon tai toiminnan eettisyys ei määräydy sen seurauksista, jotka voivat olla satunnaisiakin, eikä esimerkiksi hyvän ihmisyyden toteuttamisesta, vaan meillä on velvollisuus toimia oikein. Yllä oleva ajatus ei siis ole vain kaunis elämänohje vaan yksi universaalia moraalilakia tavoittelevan kategoratiivisen imperatiivin muotoilu. Vaatimus ihmisyydestä päämääränä itsessään on Kantin muotoilussa ehdoton, universaali ja kategorinen.

Ajattelen, että Kantin ajatus persoonasta päämääränä itsessään on psykologin työn ytimessä. Samaa viestiä sisältyy myös Pohjoismaiden psykologien ammattieettisiin periaatteisiin, jossa ensimmäisenä pääkohtana on yksilön oikeuksien ja arvon kunnioittaminen. Kohdan mukaan psykologi ”kunnioittaa yksilön oikeutta yksilön yksityiselämään, luottamuksellisuuteen, itsemääräämiseen ja autonomiaan sopusoinnussa psykologin muiden velvoitteiden ja voimassa olevan lain kanssa”. Psykologin tulee ensi sijassa nähdä ja kunnioittaa asiakastaan samanlaisena ihmisenä kuin itsekin on.  

Ihmisyys lupana ja velvollisuutena tukeen ja apuun

Työelämään siirtyessäni olen saanut huomata miten moni, itsenikin mukaan lukien, kipuilee sen kysymyksen kanssa, miten tulla hyväksytyksi, miten kokea itsensä riittäväksi, arvokkaaksi tai edes miten voisi sietää itseään sen verran, että voisi kokea ansaitsevansa olla elossa. 

Kantin imperatiivi on omassa elämässäni haastanut vahvaa omillaan ja yksin pärjäämisen eetosta, jonka varmasti lähes kaikki sotien jälkeen syntyneet sukupolvet ovat joutuneet suomalaisessa yhteiskunnassa kohtaamaan. Vahva individualismi mahdollistaa yksilön kasvamisen omaksi itsenäiseksi persoonakseen ja pyrkimisen kohti omien toiveiden ja potentiaalien toteutumista. Kapitalistinen markkinatalousjärjestelmä on osaltaan nostanut kansantaloutta, ja Pohjoismaissa on voitu luoda vahva sosiaalidemokraattinen järjestelmä, joka kannattelee myös yhteiskunnan heikompiosaisia. 

Kääntöpuolina individualismi tuo mukanaan eetoksen, jossa menestymisen nähdään olevan kiinni yksilön omista ominaisuuksista ja tahdosta. 1960-luvulta alkanut kulutusyhteiskuntakehitys on tuonut mukanaan hyvän kansalaisuuden muodon, johon liittyy kykeneväisyys toimia kuluttajana. Kuluttajuuden ja menestymisen odotuksissa on mahdollisuuksista huolimatta myös helppo tuntea itsensä epäonnistuneeksi, jos ei täytä näitä yhteiskunnan normatiivisia elämänkulkuja. 

Ajattelen, että meidän yhteiskuntamme terveys- ja sosiaalipalveluiden pohjalla virtaa Kantin ajattelun perintö. Palvelujärjestelmässä on mukana se ulottuvuus, että sinulla on oikeus tulla kannatelluksi ja huolehdituksi, sillä meitä yhdistää ihmisyys ja persoonana oleminen, emmekä ole toisistamme irrallisia. Kuivakan, sekavan, turhauttavan ja tuskastuttavan hyvinvointiyhteiskunnan sääntö-, tuki- ja organisaatioviidakon keskellä elää siis aika radikaali käsitys ihmisestä ja rooleista suhteessa toinen toisiimme.

Silloin, kun ihminen itse ei kunnioita itseään päämääränä itsessään ja omia oikeuksiaan tai hänen ympäristönsä ei ole sitä koskaan tehnyt, psykologin tulisi aivan ensisijaisesti tehdä juuri niin. 

Ylen kolumnisti Auli Viitala kirjoittaa, miten ”moni näkee sosiaaliturvan mieluummin köyhäinapuna kuin hyvinvointiyhteiskunnan mahdollistajana. Totuus kuitenkin on, että ei ole olemassa “apua tarvitsevia” ja apua tarvitsemattomia ihmisiä. Jokainen meistä tarvitsee paljon ja jatkuvasti apua. Toisille sitä tulee automaattisesti ja ylenpalttisesti ilman virallista “sosiaaliturvaa” ja toisille taas liian vähän.” (Viitala, 2020.) Vastaanotolla on monella asiakkaalla elänyt käsitys siitä, että olisi pärjättävä yksin ja ilman tukea, vaikka oikeastaan kukaan ei niin lopulta pärjää. Tuen lähteet vain voivat olla virallisempia tai vähemmän virallisia, näkyvämpiä tai näkymättömämpiä, mutta kaikki tarvitsevat niitä.

Jollain tapaa psykologin vastaanotolla pitäisi pitää yllä viestiä siitä, että sinulla on lupa olla itsellesi ja toisille päämäärä itsessään. Ja toisaalta: miten suhtautuminen itseen ja toisiin välineenä hyväksynnän hakemiseen voi olla lopulta kaikkia vahingoittavaa. Silloin, kun ihminen itse ei kunnioita itseään päämääränä itsessään ja omia oikeuksiaan tai hänen ympäristönsä ei ole sitä koskaan tehnyt, psykologin tulisi aivan ensisijaisesti tehdä juuri niin. Ja aina se ei onnistu. 

Myös psykologi on ihminen ja päämäärä itsessään

Vaikka lain puitteissa asiakkaan oikeudet tulevat suojatuksi, inhimillisissä tilanteissa tuskin koskaan päästään täydelliseen toisen kunnioitukseen. Psykologi voi toimia osaamattomasti, olla väsynyt, asiakkaan toiminta voi ärsyttää, turhauttaa, suututtaa, satuttaa, hämmentää ja niin edelleen. Vaikka aina olisi pyrkimys toimia asiakkaan parhaaksi, ihmisinä meillä ei aina ole parhaita valmiuksia toimia niin. 

Ehkä juuri tässä tulee kehiin se puoli Kantin muotoilussa, jossa ihmisyyden myös omassa persoonassa tulee olla päämäärä itsessään. Tätä voi olla vaikea ajatella yhtä velvoittavana kuin ihmisyyden kunnioitusta toisissa. Ajattelen, että jos psykologi toimii vain ja ainoastaan välineenä toisen hyvinvointiin, vuorovaikutuksesta voi helposti tulla kaoottista. Psykologilla on oikeus asettaa rajoja, jopa velvollisuus tunnistaa omia herääviä tunteitaan ja lupa kuunnella myös niitä itse, vaikka ei niitä asiakkaalle toisikaan esiin. Samalla tämä voi toimia esimerkkinä siitä, miten on lupa kunnioittaa itseään päämääränä eikä se sulje pois sitä, että voi suhtautua samoin myös muihin. Myös psykologin ammattieettiset periaatteet velvoittavat psykologia olemaan tietoinen oman ammattitaidon ja toimintamahdollisuuksien rajoista, ja näin turvaamaan kohtaamisen tilanteita.

Vapaus ja edunvalvonta ihmisyyden päämääränä pitämisen edesauttajina

Yksi syy, miksi lähdin aikanaan opiskelemaan psykologiaa, oli juuri etiikan opintojen aikana vahvistunut näkemys siitä, että haluan olla omalta osaltani ylläpitämässä yhteiskuntaa, jossa toinen toisensa kannattelu on keskeinen osa järjestelmän rakennetta. (Jotta ei menisi hurskasteluksi niin mainittakoon, että muita syitä olivat muun muassa avoimet työpaikat ja oma potentiaali.) 

Kirkasotsainen idealismini on joutunut vähän koetukselle, sillä olin harjoitteluun lähtiessäni aika valmistautumaton julkisen sektorin tietynlaiseen tulostavoitteellisuuteen. Toki olen ollut tietoinen, että hyvinvointiyhteiskunnan toisena puolena on tuottavan työvoiman mahdollisimman tehokas turvaaminen ja toisaalta siitä, että hoitotyössä resurssien niukkuudessa tehokkuutta voidaan tavallisimmin kasvattaa siten, että harvempi työntekijä hoitaa nopeammin ja useampaa ihmistä. Ehkä olin jotenkin luonut mielikuvan, että tämä koskee enemmän somaattisen puolen työtä, mutta ei mielenterveyspuolikaan ole tältä kehitykseltä suojassa. 

Psykologiliiton edunvalvontatyö ja psykologien etujen ajaminen ei ole ainoastaan työntekijöiden hyvinvoinnin palvelemista vaan viime kädessä asiakkaiden, ja sitä kautta vahvasti ammattieettistä toimintaa.

Ehkä kyynisimmilläni ja väsyneimmilläni ajattelen, että työnkuva tuntuu joskus kuin tehdastyöltä, jossa liukuhihnalta tulee vastaanotolle potilaita, joiden kanssa koettaa tehdä jonkun pienen korjausliikkeen, niillä vielä orastavilla valmiuksilla mitä on. Sitten seuraava astuu sisään, eikä valmistautumiseen ole juuri aikaa. Toisaalta ajatus on jollain tapaa myös helpottanut: on tarpeeksi, että teen sen mihin kykenen ja koetan oppia lisää siinä määrin kuin pystyn. Se joko riittää tai ei, ja vuosi vuodelta varmasti riittää paremmin. Kyse on myös sen oppimisesta, miten sietää työssä aina läsnä olevaa epävarmuutta ja keskeneräisyyttä. 

Reunaehdot nostavat esiin toisen Kantin (ja monen muunkin allekirjoittaman) eettiseen toimintaan liittyvän piirteen: Vapaus on aina tekijä, joka edeltää eettistä toimintaa: jos ei ole vaihtoehtoja sille, miten toimii, ei voi valita toimia oikein tai väärin. Ajattelen sitä ehkä psykologityön näkökulmasta niin, että psykologin on tunnistettava oma vapautensa myös paineisessa tilanteessa. Kun työn reunaehdot ovat tiukat, voi olla vaikea pitää kiinni riittävästä työnohjauksesta, riittävästä ajasta kirjoittaa lausuntoja, joilla voi olla merkittävä vaikutus ihmisen tulevaisuuteen, riittävästä ajasta perehtyä tutkimusmenetelmiin ja hoitointerventioihin, asiakkaan tilanteeseen ja käytettävissä oleviin tukipalveluihin…

Ajattelen, että Psykologiliiton edunvalvontatyö ja psykologien etujen ajaminen ei ole ainoastaan työntekijöiden hyvinvoinnin palvelemista vaan viime kädessä asiakkaiden, ja sitä kautta vahvasti ammattieettistä toimintaa. Uupuneena en ole hyvä työntekijä, en jaksa kohdella itseäni, kollegoitani enkä asiakastani päämääränä itsessään. 

Ehkä oman työn riittävistä puitteista kiinni pitäminen voi helpottua, kun sen sisäistää olevan osa asiakkaiden palvelemista, ei vain omista oikeuksista kiinni pitämistä. Omasta hyvinvoinnista tuntuu olevan helppo aina nipistää. Vaikka Kantin mukaan meillä olisi yhtäläinen, universaali, ehdoton oikeus pitää itsestämme huolta ihan oman ihmisyytemme tähden, ei vain työntekijänä.

Asiakkailla on oikeus kohdata työntekijä, joka jaksaa asettaa hänet tapaamisen keskiöön. Psykologien ammatillisessa tietopaketissa käsitelläänkin asiakkaan tarpeet huomioon ottavaa työn mitoitusta, palvelujen riittävyyttä, saatavuutta ja saavutettavuutta sekä palvelujen ulkoisia tekijöitä kuten tiloja ja työvälineitä, jotka lopulta ovat kaikki asiakasta ja hänen kohtaamistaan palvelevia. Työntekijän hyvinvointi voi olla väline asiakkaan hyvinvoinnin lisäämiseen mutta se saa olla myös päämäärä itsessään. Ne eivät sulje toisiaan pois, vaan yleensä päinvastoin.

Kirjoittaja on psykologi ja teologian maisteri. Teksti on lyhennelmä Itä-Suomen yliopistoon osana viimeisiä opintoja tehdystä ammattieettisestä esseestä.