Psykologi – kuka muu muka?

Toki olen istunut hallituksessa kolmen puheenjohtajan aikana, joskin hallitusurani aloitin varajäsenenä Salli Saaren vielä ollessa puikoissa. Kahden hallitusjakson välissä oli reilun kymmenen vuoden tauko, jona aikana keskityin enemmän geropsykologian ammatilliseen työryhmään. Nyt päättyvän hallituksen kaksivuotiskauden alussa olin jo päättänyt, että en tule hakemaan jatkokautta. En kuitenkaan jaksamattomuuden takia. Usko korvaamattomuuteen päätöksentekijänä ei ole hyväksi kenellekään, silloinkaan kun toiset uskovat niin olevan. Toki usein on niinkin, että ymmärrystä jättäytyä pois tervehditään vilpittömällä ilolla.

Ammattikuntana me psykologit sen sijaan joudumme turhan usein kamppailemaan oman korvaamattomuutemme puolesta. Kestoltaan erääseen monikymmenvuotisen sotaan rinnastuvan työurani aikana olen nähnyt, kuinka psykologien työkentässä on käynyt iso luuta esimerkiksi ammatinvalinta-, kasvatusneuvola- sekä terveyskeskuspsykologien kohdalla. Vastaavasti erilaisissa ammatillisen esimiehen asemassa olevien kollegojen työtehtäviä on häivytetty, kevennetty ja poistettu. 

Samoin psykologien asiallisten työtilojen turvaaminen on osoittautunut haasteelliseksi, kun psykologin työtehtävien sisältöä ja luonnetta ei ole ymmärretty. Etenkään tutkimuksia tekevää psykologia ei ole luotu kulkemaan työpisteestä toiseen oli tilakonsultti sitten mitä mieltä tahansa. Nämä muutokset kuvastavat myös erityisesti julkisen sektorin puolella tapahtuneita ja epäilemättä jatkossakin tulevia muutoksia psykologin työn rakenteissa ja konkreettisissa puitteissa. Tältä pohjalta on ymmärrettävää, että monen kollegan tie kulkeekin yksityisen palveluntuottajan leipiin tai itsenäiseksi ammatinharjoittajaksi. Julkisilla palveluilla on kuitenkin myös itseisarvonsa ja niitä meidän on puolustettava.

Ammattikuntamme on sovellusaloiltaan heterogeeninen. Tämä heijastuu myös ammatillisen edunvalvonnan haasteisiin, joiden tunnistamisessa sovellusalakohtaisilla ammatillisilla työryhmillä on oma tärkeä roolinsa. Psykologien etujen ajamisessa kuitenkin ammattiryhmän pienuus on realiteetti. Kuitenkaan kukaan muu ammattiryhmä ei kanna huolta meidän ammattikuntamme tulevaisuudesta, kun kyse on taloudellisten ja toiminnallisten resurssien jakamisesta. 

Niukka lojaliteetti ja kollegiaalisuus omaa ammattikuntaa kohtaan vaarantavat minkä tahansa ammattiryhmän tulevaisuuden. Tästä näkökulmasta erilaisten FB-sivujen tai Liiton keskustelupalstankin lukeminen on aika ajoin varsin masentavaa. Keskinäinen arvonanto ja kollegan työpanoksen puolustaminen silloinkin, kun itse ei siitä ole hyötymässä, on arvo sinänsä. Hiukan rinnasteinen ilmiö ovat myös näkemyserot psykologien keskinäisestä työnjaosta esimerkiksi tehtävien tutkimusten tai käytettävien menetelmien suhteen. Erityisen pätevöityneitä osaajia ei joka oksalle riitä. Sen ratkaiseminen kyseenalaistamalla oikeutus esimerkiksi muistiarvioiden tekemiseen muualla kuin erikoissairaanhoidossa ei ole oikea ratkaisu. Tilalle herkästi tuleekin jonkun muun ammattikunnan edustaja suorittamaan suppean seula-arvion. Asiakas tästä tuskin hyötyy.

Ammatillisen edunvalvonnan johtoajatuksena voisikin olla tuo otsikon esittämä slogan, joka tuli mieleeni eräässä syksyisessä seminaarissa. Kultaisen kävyn statukseen siirtyessäni jätän sen vapaasti hyödynnettäväksi vaikkapa Liiton logolla varustettuun t-paitaan painettuna.

***

Kirjoittaja oli pitkään Psykologiliiton hallituksen jäsen.

Teksti on julkaistu Psykologi-lehdessä 4/2019.