Piiloutumisen jalo taito

Oma psykologinen ja fyysinen tila meni, ja ahdistus nousi. Korona-aika on ollut monelle omaa tilaa tarvitsevalle/huonosti keskittyvälle ihmiselle hetkellinen pako työhelvetistä. Ja uusi mahdollisuus saada tehtyä sitä mitä oikeasti haluaakin–työtä.

Ihminen pohjautuu jostain aika pienestä kolossaan lymyilleestä alkunisäkkäästä. Meillä on edelleen suurin osa geeneistämme samoja hänen kanssaan. Tarve olla suojassa, piilossa on vahva. Toki välillä pitää uskaltaa puikahtaa ulos ruuansaalistusreissulle lähimpään Alepaan.

Ihmisen turvallisuutta ei lisätä paljoakaan miljardiluokan hyökkäyshävittäjillä. Turvallisuuden tunnetta lisätään sillä, että ihminen saa olla toisten kanssa kun haluaa ja omassa rauhassaan silloin kun siltä tuntuu.

Kyllähän ihmisellä on tarve myös sosiaalisuuteen – silloin kun olo on turvallinen, kun tietää että jos alkaa liikaa ahdistaa, niin voi puikahtaa omaan pieneen pesäkoloon haavojaan nuolemaan. Tähänhän pohjautuu sekin, että rennosti luontopoluilla hyvällä mielellä patikoidessa ihmiset haluavat moikata jopa tuntemattomia. Teepä sama Mannerheimin tien ruuhkassa, niin ihmiset katsovat että tuossa se hullu taas mennä viipottaa.

Ystävä laittoi linkin laajaan avokonttoreista tehtyyn tutkimukseen. Kyllä, tutkimus vahvisti sen, että siellä oli huono keskittyä ja tauditkin levisivät paremmin silloin, kun välissä ei ollut pöpöiltä suojaavia seiniä. Ja yes Sir, kyllä avokonttoriexperience todellakin lisäsi myös ihmisten välisiä keskusteluja tai hienommin sanottuna dialogeja. Tätähän modernien toimistosolutionsien ylipapit ovat meille vakuuttaneet. Harmi vain, että nämä keskustelut eivät suuntautuneet työasioihin vaan juoruamiseen työn ulkopuolisen maailman asioista.

Totta kai avokonttorimeiningillä säästetään tiloista ja sitä kautta rahasta. Mutta eikö olisi reilumpaa selittää tämä niin. Muutos tuntuu varmasti kurjalta, mutta kun toimitaan näin, niin saadaan ehkä säilytettyä kaikkien työpaikat. Kuulostaa heti paljon järkevämmältä.

Mutta nyt on Pandoran Black Box avattu, kettu karannut ahtaasta metallihäkistään, ja milläs tämän saa enää tekemättömäksi? Aika moni ei enää halua palata takaisin entiseen. Ei enää ahtaaseen bussiin sen vanhalta röökiltä haisevan äijän viereen, ei jumalauta enää samaan hehtaarihalliin sen tyypin kanssa, joka luulee että kaikki muut ovat kuuroja/luulevat että kaikkia muita kiinnostaa kuulla sen elämän hupsuista pikku käänteistä. Paluu entiseen tuntuu ihan mahdottomalta, kun on tajunnut miten paljon enemmän saa aikaan kotikeittiön pöydän ääressä tai kesämökin vinttikamarissa.

Pyhät rituaalit eivät enää oikein auta. Maski peittää ehkä suun, mutta silmiä ei voi piilottaa. Desistä saa kivan viinanhajun kätösiin, mutta saman efektin saa silloinkin, kun kruisaa autolla korttelin ympäri ja huuhtoo tuulilasia kymmenen sekunnin välein.

Työmarkkinaneuvottelut ovat käynnissä. Lisäliksa on ihan jepulisjuttu, mutta samalla kannattaisi varmaan vääntää väkivahvan kahvin voimalla pari yötä myös siitä, montako etä- ja montako lähityöpäivää siellä officella jatkossa vietetään. Työhyvinvoinnista luennoivien psykologien kannattaa kiireen vilkkaa tehdä uusi dia siitä, miten työn tuottavuutta ja viihtyvyyttä voidaan lisätä yhdellä ja samalla keinolla: tekemällä etätyötä silloin kun se on työn puolesta mahdollista. Ja ehkä pysyvästi lähityöhön työn luonteen vuoksi pakotetut ansaitsisivat jotain pientä ekstraa.

Kirjoittaja on kirjoittanut tämän kuten kaikki muutkin bloginsa yksityishenkilönä, joka pohtii yhteiskunnan ja elämän koukeroita muuttuvassa maailmassa.