Persoona tuulessa ja tuiverruksessa

Elämä on niissä, kuten laulussa sanotaan, pieni lystikäs leikki, jossa vaihdetaan vaatteita. Aika moni meistä tietää itsekin tämän normikivan persoonallisuutensa, voisi kertoa sen innokkaana tutkivalle psykologille ilman aikaa vievää tutkimusrumbaa. Aika moni kertoo onnistuneensa antamaan psykologisissa tutkimuksissa itsestään tietynlaisen kuvan, ja mikäpä minä olen heitä epäilemään?

Todellinen ihminen tulee esiin vasta kriisitilanteissa. Ja kyllä, tiedän että esimerkiksi henkilöarvioinneissa aiheutetaan stressaavia kokemuksia. Mutta mitäpä on kylpyammeessa mukavasti vaahdon keskellä lojuvan hemmon kylpyammeen heilutteleminen siihen verrattuna, että hänet työnnetään optimistijollaan keskelle raivoavaa Atlanttia?

Tiukoissa tilanteissa monesta kuoriutuu aika toisenlainen heppu kuin yleensä. Osa tulee vihaisiksi; he alkavat kiroilla ja möykätä. Yleensä heidät on pakko hiljentää, koska moisen seuraaminen pilaisi pitemmän päälle kaikkien moraalin.

Osa etsii vaaran hetkellä johtajan, jota he seuraavat turhia kyselemättä ja pohtivat. Nykyisessä poikkeustilanteessa he tekevät juuri kuten viranomaiset sanovat – vaikka viranomaiset muuttaisivat päivittäin mielipidettään. Ilman näitä kosteita koirankuonoja maailma olisi luultavasti vielä suuremmassa vaarassa. Heitä on paljon, koska maasta ja hallintojärjestelmästä riippumatta johtajien kannatus huitoo ennätyslukemissa.

Jotkut lähtevät etsimään syyllisiä. Yleensä syyllinen on se, joka muistuttaa vähiten itseä. Tällaisten ihmisten mielestä kaikki olisi hyvin, elleivät ne ja ne tekisi niin ja niin. Heidät pitäisi vaientaa, mutta sitähän hallinto ei tee, koska he näyttävät aika lailla saman näköisiltä kuin nuo noitarovioita sytyttelevät ääliötkin.

Valitettavasti meillä on ihmisiä, joilla on aina oma napa ja hyöty mielessä. He myyvät paskaa kalliilla ja olematonta tavaraa kohtalaisella hinnalla. Heitä ei pakota omatunto eivätkä rajoita viranomaisten toimet. He ovat samanlaisia normitilanteissakin, mutta katastrofi nostaa iljettävän törkypuolen kukoistukseensa.

Sitten meillä on ihmisiä, joihin ei tunnu vaikuttavan yhtään mikään. Myrskyn keskellä he taivuttavat päätään ja katsovat horisonttiin, tulipalossa he etsivät lähimmän vaahtosammuttimen kolmella askeleella ja alkavat suihkuttaa. He eivät erityisesti tunteile. On paljon paikkoja, joihin tarvitaan tällaisia ihmisiä, mutta on siinä jotain pelottavaa.

Edellisen tyyppisten ihmisten variaatio on se, että he eivät ole peloissaan tai aggressiivisia, mutta tunteita löytyy silti. He osoittavat iloa siitä mistä voivat, ja nauravat omille mokilleen. Niitä kun tulee myös kriisitilanteissa. Minun on helppo pitää tämän tyylisistä ihmisistä, ja toivoisin, etteivät ymmärtämättömät kanssakulkijat tuskastuisi heihin.

Saisikohan tästä testintynkää? Voisivatko psykologit saada selville, kuka olisi paras mahdollinen henkilö johtamaan maata kriisitilanteissa? Ja olisiko tällainen henkilö yhtään kansan suurten rivien mieleen? Edes silloin, kun kaikki on vielä hyvin?