Onko kaikki psykologin osaaminen jo käytössä kouluissa?

Haasteista selviämisen jälkeen on usein hyvä pysähtyä hetkeksi miettimään, mitä tästä kaikesta voisi oppia. Etäopetuksen aikana tapahtunut digiloikka oppilaitoksissa toi hyvin esille asian, joka kannattaa Suomen peruskoulussa säilyttää: opettajien ammattitaito ja vahva ammatti-identiteetti.

Opettajien osaaminen ja ymmärrys omasta roolistaan yhteiskunnallisena vaikuttajana mahdollistivat etäopetuksen onnistumisen. Toki aina on yksilöllisiä eroja ja toiset ovat nopeampia kuin toiset, mutta uskallan väittää, että kokonaisuudessaan Suomen opettajat ansaitsevat kiitettävän arvosanan tämän historiallisen haasteen selättämisestä. Ja taputtaisin olkapäälle meitä opiskeluhuollon psykologeja myös, sillä sama ammattitaito ja oman roolin ymmärtäminen nousivat vahvasti esille meidänkin kentällämme.  

Mitä tästä voisi ottaa opiksi?   

Peruskoulun perustuksissa, sen alkujuurilla, on vahva ideologia vähentää epätasa-arvoa ja mahdollistaa oppiminen ja yhteiskuntaan täysipainoisena jäsenenä kuuluminen kaikille kansalaisille. Mitä tämä tarkoittaa ja miten se näkyy peruskoulun arjessa? Koskeeko tämä lapsia, joilta puuttuu vanhempien tuki kotona oppimiseen tai lapsia, joilla ei ole riittävää keskittymiskykyä tai toiminnanohjauksen taitoja? Miten oppivat lapset, joita ahdistaa kovasti tai joiden mielen on vallannut alakulo? Ja mitä oppiminen tarkoittaa sellaisten lasten kohdalla, jotka eivät ole motivoituneita oppimaan – eivät siis itse halua oppia? 

Etäopetus nosti esille myös sen kiperän asian, että organisaatio tuottaa aina myös haittaa siihen kuuluville. Ilmiö, jossa lapset oppivat etäopetuksessa paremmin ja viihtyivät kotona paremmin, pitäisi minusta pysähtyä perkaamaan nyt juuria myöten. Miksi nämä lapset eivät pääse osalliseksi peruskoulun hyvästä? 

Jos meillä on organisaatio, johon on pakko kuulua päästäkseen osaksi yhteiskuntaa – niin kuin peruskoulu on – mikä on koulun vastuu niistä lapsista, jotka eivät pääse siihen sisälle? Voiko peruskoulu toimia näin myös syrjäytymisen mahdollistajana? 

Perusopetuslaissa todetaan peruskoulun tehtäväksi ”tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Lisäksi esiopetuksen tavoitteena on osana varhaiskasvatusta parantaa lasten oppimisedellytyksiä. Opetuksen tulee edistää sivistystä ja tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa sekä oppilaiden edellytyksiä osallistua koulutukseen ja muutoin kehittää itseään elämänsä aikana. 

Opetuksen tavoitteena on lisäksi turvata riittävä yhdenvertaisuus koulutuksessa koko maan alueella”. Miten tämä tehtäisiin yhdessä paremmin? 

Lopuksi: mikä on meidän psykologien vastuu itsestämme ja omasta roolistamme? Miten me säilytämme oman psykologiutemme ja uskallamme puhua myös peruskoulun nurjasta puolesta? Jääkö rooliksemme vain ”seuloa ja arvioida” oppilaita eri kategorioihin, vai saammeko me myös mahdollisuuksia osallistua tämän organisaation kehittämiseen? Organisaation, joka on ollut merkittävä tekijä matkassamme “maailman vähiten epäonnistuneeksi kansakunnaksi”. 

Miten me asiantuntijoina uskallamme olla dialogissa pedagogien kanssa ja tuoda osaamistamme heidän ja oppilaitosten käyttöön? Mitä sinä sanoisit rehtorille tai opettajalle, kun he miettivät, että eivät voi opettaa lasta, jolla ei ole motivaatiota tai keskittymiskykyä oppimaan? Tai joka miettii, miten auttaa lasta oppimaan ja kasvamaan, kun vanhemmat eivät siihen halua, jaksa tai pysty osallistumaan? Kun perusopetukseen saapuu 100 % lapsista, miten tämä huomioidaan rakenteissa ja toimintakulttuurissa – koska tiedämme tilastojen perusteella, että tähän porukkaan mahtuu lapsia kaikenlaisilla taustoilla ja taidoilla. Millainen peruskoulu sopisi näille lapsille ja auttaisi heitä oppimaan ja kasvamaan? 

Toivon meidän psykologien osallistuvan tähän keskusteluun aktiivisesti, sillä meillä olisi siihen paljon annettavaa. Ja jos se keskustelu ei ole käynnissä, toivon meidän olevan käynnistämässä sitä. 

Kirjoittaja on opiskeluhuollon psykologi ja Story ry:n työnohjaaja.