Onhan se rakettitiedettä

Onhan se nyt perhana, jos en mokomaa tajua, meistä ihmisistähän siinä puhutaan, eihän se mitään rakettitiedettä voi olla. En ole tullut rakentaneeksi rakettia, mutta voisin kuvitella, että se on tarkkaa hommaa. Pitää tehdä hyvät laskelmat ja ottaa huomioon kaikki mahdollinen. Sitten pitää vielä olla kosolti rahaa ja peukalo, joka on ihan muualla kuin keskellä kämmentä.

Raketin rakentaminen on kuitenkin loogista ja järkevää. Ihmisistä en ole yhtä varma; minun on edelleen vaikea ymmärtää psykologiaa.

Yksittäistä ihmistä ymmärrän välillä aika hyvin, ymmärsin jo lapsena. Käsitän miksi Jeppe juo ja miksi Saara nauroi. Huomaan, että Jaakko on laiska ja Liisa Ahkera. Ymmärrän myös omat sekoiluni, vaikken ikinä tunnustakaan tätä kenellekään. Hups.

Ymmärrän ihmisiä hyvän taiteen kautta. Romaanihenkilö tuntuu ystävältä, jonka olen tuntenut, ja jonka voisin tavata uudelleen sopivassa tilanteessa. Musiikin tai taulun tunteet ovat sellaisia, jotka olen kokenut, tai ainakin voisin kokea; aivan yhtä raastavina, suloisen kaipaavina tai pursuavan onnellisina.

Ihmisistä tehdyt kokonaisteoriat ja luokittelut koen edelleen vääriksi. Miten perhanassa meillä voi olla universaaleja palveluja, kun meillä ei ole kahta samanlaista ihmistä? Miten kuvittelemme auttavamme ihmisiä jonkin sabluunan mukaan, kun kukaan ei mahdu niihin?

Kuitenkin meillä on psykologeja ja psykiatreja, joilla on the ratkaisu. Heillä on vaivalle nimi ja sen nimiset hoidetaan tietyllä tapaa. Eivätkö nämä kaikkitietävät auttajat kestä epävarmuutta? He ovat niitä, jotka ensimmäisenä julistavat, että psyykkiset ilmiöt eivät ole mitään rakettitiedettä. Vaan entäpä, jos he ovat täysin väärässä?

Jotkut menevät vieläkin pitemmälle. He vetoavat siihen, että kaikki on kemiaa: rakkaus, ystävyys, empatia, hyvät teot, pahat hommat. ”Noiden kahden välillä on sitä kemiaa, sen näki heti ensi vilkaisulla.”

Kysy aina, kun luulet tietäväsi, olen opastanut itseäni, ja minähän olen kysynyt. Ja olen huomannut olleeni ihan väärässä näissä rakettihommissa.

Minäpä luulen, että psykologia onkin se todellinen rakettitiede: käsittämättömän monimutkainen, täynnä pieniä herkkiä, värähteleviä nyansseja kymmenien toisten samankaltaisten seurassa päivästä toiseen. Kuka tuollaista ihan oikeasti ymmärtää?

Pitääkö meidän ylipäätään ymmärtää tätä ihmisten rakettitiedettä? Eikö se riitä, että uskallamme kohdata aidosti, että yritämme löytää jonkin yhteisen kentän, jolla voimme oppia tuntemaan toisiamme – niin paljon kuin se nyt ylipäätään on mahdollista.

Totta kai pitää yrittää ymmärtää. Ainakin siksi, että se on haastavaa. Kukapa ei haluaisi lennellä raketilla?